Palkkatyötä tekevä suomalainen on etuoikeutetussa asemassa. Hänen suojanaan on lailla säädetty ja pääasiassa työnantajan maksama työterveyshuoltojärjestelmä. Minimissään työterveyshuolto kattaa säännölliset terveystarkastukset ja perustasoisen sairaanhoidon, josta vastaa useimmiten yksityisen sektorin terveystoimija.
Työterveyshuollon ulkopuolelle jää yhä suurempi osa kansalaisista.
Työterveyshuollon ulkopuolelle jää yhä suurempi osa kansalaisista. Alle kouluikäiset lapset, työttömät, yrittäjät, työkyvyttömät ja eläkeläiset kansoittavat terveyskeskusten odotushuoneita. Osa heistä turvautuu hätätilanteessa kaupallisten terveystoimijoiden palveluihin. Heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevilla valinnanvaraa ei ole, vaan he joutuvat odottamaan jopa viikkoja päästäkseen lääkärin puheille.
”Eriarvoistuminen on vakava ongelma perusterveydenhuollon eli lähipalveluiden ja avoterveydenhuollon osalta”, sanoo Kelan etuuspäällikkö Reija Jääskeläinen.
Erilaiset tehtävät
Työterveyshuollolla ja perusterveydenhuollolla on erilaiset tehtävät. Perusterveydenhuollon tulisi tarjota ehkäisevää terveydenhoitoa sekä terveydenhuollon peruspalveluita äkillisissä sairauksissa, joissa ei tarvita erikoissairaanhoidon osaamista.
Työterveyshuollon roolina on kartuttaa työkykyä, vastata sen säilymisestä ja ehkäistä työperäisten sairauksien ja vammojen syntyä.
Työterveyshuollon roolina on kartoittaa työkykyä, vastata työkyvyn säilymisestä ja ehkäistä työperäisten sairauksien ja vammojen syntyä. Nämä tehtävät on määritelty työterveyslaissa.
Työterveyshuolto on kuitenkin kehittynyt työelämän muutosten myötä. Yhä useammin työterveyshuollon tavoitteena on perusterveydenhoito ja sairauksien ehkäiseminen.
Sekä työnantajat että työeläkevakuutusyhtiöt ovat kiinnostuneet ennaltaehkäisevästä työterveyshuollosta. Sen avulla halutaan estää sairauksien paheneminen ja kalliiksi käyvät työkyvyn menetykset ja ennenaikaiset eläkkeelle siirtymiset.
Monilla paikkakunnilla työterveyshuolto kattaa koko terveydenhuollon volyymista 30−40 %
Työterveyshuollon ja perusterveydenhuollon roolit ovat sekoittuneet, kun työterveyshuolto on ottanut hoitaakseen yhä suuremman osan työtä tekevän väestön terveydenhuollosta. Monilla paikkakunnilla, joissa väestö on pääasiassa työikäistä, työterveyshuolto kattaa koko terveydenhuollon volyymista 30−40 %. Tämä osaltaan vähentää julkisen terveydenhuollon paineita.
Vähemmän perusterveydenhuoltoa
Työterveyshuollon piirissä olevat käyttävät Kelan tutkimusten mukaan julkisen perusterveydenhuollon palveluita vain vähän. Erikoissairaanhoidon palveluja he tarvitsevat huomattavasti harvemmin kuin julkisen terveydenhuollon varassa elävät.
”Kun ihmiset hoidetaan työterveyshuollossa ja heillä on säännölliset tarkastukset, vakavammat sairaudet huomataan ajoissa ja niitä päästään hoitamaan, ennen kuin tilanne pahenee”, kertoo terveydenhuollon rahoitusta kolmatta vuosikymmentä tutkinut Kelan tutkimusprofessori Hennamari Mikkola.
Työterveyshuollon voittokulku heijastuu myös kustannuksiin.
”Meillä on paljon tutkimustietoa, josta selviää, että työterveyshuollon kustannukset ovat nousseet selvästi nopeammin kuin perusterveydenhuollon”, Mikkola sanoo.
Yksityiset ja julkiset samalle viivalle
Perusterveydenhuollon aliresursointi erikoissairaanhoitoon verrattuna on jatkuva huolenaihe Kelassa. Aliresursointi johtuu kuntien rahanjaon raadollisuudesta.
”Erikoissairaanhoidosta on vaikea säästää, koska sairaanhoitopiiristä tulee hoitojen mukaiset laskut kunnille. Perusterveydenhuollosta karsitaan, kun jostakin on säästettävä. Hyvinvoiva erikoissairaanhoito näivettää jatkuvasti perusterveydenhuoltoa. Perusterveydenhuoltoon on investoitu viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana aivan liian vähän. Tämän näkee erityisen selvästi, kun vertaa perusterveydenhuollon euromääriä erikoissairaanhoitoon”, Mikkola sanoo.
Kelan esittämässä mallissa ihmiset voisivat valita yksityisen ja julkisen palvelun välillä.
Kela on esittänyt tilanteen korjaamiseksi yksinkertaista mallia, jossa yksityisillä toimijoilla on suurempi vastuu perusterveydenhuollosta.
Tämän toimintatavan esimerkkinä voisi olla Tukholman malli, jossa ihmiset saavat itse vapaasti valita yksityisten ja julkisten palveluntuottajien välillä ja kaupunki maksaa laskun. Keskitetty Kelan organisoima palvelusetelijärjestelmä parantaisi valinnanvapautta Suomessa.
”Meidän tulisi järjestää palvelut niin, että raha seuraisi potilasta, jolloin yksityiset ja julkiset palveluntarjoajat olisivat samalla viivalla ja Kelan kautta hoidettaisiin sairauskulujen korvaaminen”, Jääskeläinen sanoo.
Lisää kilpailua
Raha seuraa potilasta -malli lisäisi kilpailua perusterveydenhuollon palveluntuottajien välillä.
”Kilpailu haastaisi julkisen terveydenhuollon arvioimaan omaa toimintatapaansa. Onko se aikansa elänyt, ja pystyykö julkinen terveydenhuolto uudistumaan”, Mikkola sanoo.
Miksi näin ei sitten tehdä?
”Tämä on poliittinen ongelma. Yksityissektorin hyödyntäminen on koettu vaikeaksi asiaksi. Tämä näkyy selvästi muun muassa siinä, että yksityisen sektorin Kela-korvauksia on pienennetty viimeiset kaksikymmentä vuotta”, Mikkola sanoo.
Keskitetty rahoitus toimii
Suomessa ei ole lähdetty kehittämään kansallista terveydenhuollon rahoitusmallia. Kelan ja Sitran esittämä malli ei ole saanut poliittisia päättäjiä taakseen.
”Kansallinen rahoitusmalli mahdollistaisi muun muassa perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon integroinnin samaan järjestelmään. Tämä malli murtaisi kuntakeskeisen toimintatavan ja on siksi kohdannut valtavaa vastustusta”, Mikkola sanoo.
Monissa muissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa ja Virossa, kansallinen terveydenhuollon rahoitusmalli on toteutettu ja siitä on saatu jo vuosien ajan hyviä kokemuksia.
”Kaikissa maissa, joissa järjestelmiä on uudistettu, on päädytty keskitettyihin järjestelmiin. Tällainen malli vaatisi Suomessa aikamoista rohkeutta poliittisilta päätöksentekijöiltä. Ratkaisun syntymiseen saatetaan tarvita uusi päätöksentekijöiden sukupolvi, mikä vie ainakin 20 vuotta”, Mikkola veikkaa.
”Onko oikein, että 319 kuntaa päättää rahanjaosta?”
Terveydenhuollon uudistuksen keskeinen kysymys on, kuka saa päättää rahanjaosta.
”Onko oikein, että 319 kuntaa päättää rahanjaosta, samalla kun ihmiset tarvitsevat erilaisia palveluita useilla paikkakunnilla? Eikö olisi järkevämpää, että meillä olisi valtakunnallinen järjestelmä, joka päättää sekä rahanjaosta että palvelujen kehittämisestä? Olisiko meidän vihdoin aika luopua kunnallisesta päätäntävallasta ja uudistaa kerralla koko malli”, Jääskeläinen kysyy.
Omalääkärijärjestelmä ei asetu Suomeen
Omalääkärijärjestelmällä on pitkät perinteet muun muassa Tanskassa ja Norjassa. Siellä omalääkärit ovat yksityistä vastaanottoaan pitäviä ammatinharjoittajia, jotka myyvät palvelujaan kunnille.
Suomessa omalääkärijärjestelmä oli käytössä vuosituhannen kummallakin puolella.
”Lääkärit eivät ole valmiita siirtymään samalla tavalla yksityisyrittäjiksi kuin muissa Pohjoismaissa. Työterveyshuollon ja kunnallisen perusterveydenhuollon isoilla yksiköillä on Suomessa pitkät perinteet”, Mikkola sanoo.
Omalääkärijärjestelmän on todettu tehostavan ja parantavan hoidon laatua. Lääkäri tuntee potilaansa terveyshistorian jopa vuosikymmenten ajalta.
Omalääkäriajatus toteutuu kuitenkin osittain jo nyt. Kaikilla suomalaisilla on oikeus valita terveysasemansa, ja työterveyshuollossa on yleensä nimetyt lääkärit, jotka hoitavat yhden työnantajan potilaita.
Miljardisäästöt mahdollisia
Julkisen terveydenhuollon menot olivat 18,5 miljardia euroa vuonna 2013 eli keskimäärin 3 400 euroa jokaista suomalaista kohden. Erikoissairaanhuolto haukkasi kakusta suurimman osan eli 6,8 miljardia ja perusterveydenhuolto 3,8 miljardia.
Kunnallisalan kehittämissäätiön tuore tutkimus vertailee kuntien ja sairaanhoitopiirien kustannustehokkuutta ja palveluiden vaikuttavuutta. Tutkimuksen mukaan Suomessa voidaan säästää vuosittain 3,3 miljardia euroa, jos koko maassa toimittaisiin yhtä fiksusti ja tehokkaasti kuin 15 parhaassa kunnassa. Pienemmilläkin toimintatavan korjauksilla päästäisiin helposti 1,5 miljardin säästöihin.
Kela maksoi vuonna 2013 työterveyshuollon sairaanhoitokorvauksia 335,5 milj. euroa.
Aalto-yliopiston tuotantotalouden professori Paul Lillrank vertaa terveydenhuoltoa vähittäiskauppaan ja teollisuuteen, painottaa kysyntään vastaavaa tarjontaa ja tehokkuudella saatavaa kilpailuetua.
Lillrankin mielestä kriittinen kysymys on, kuinka palvelutuotanto järjestetään.
”On oltava selkeä taho, joka kertoo, kuinka paljon rahaa on ja mitä pitää saada aikaan. Tämä taho sanoo, että keppi heiluu, jos tulosta ei synny ja jos tulosta syntyy, jaetaan porkkanoita.”
Työterveyshuollossa tilanne on toinen. Siellä käytetään sekä keppiä että porkkanaa.
”Työnantajalla on vakava taloudellinen intressi saada ihmiset terveiksi ja töihin. Palvelutuottajia kilpailutetaan, niiden toimintaa seurataan ja tarvittaessa toimittajaa vaihdetaan.”
Lillrank ihmettelee, mihin palveluiden järjestäjää ylipäätään tarvitaan.
Hän kannattaakin Ruotsissa käytössä olevaa raha seuraa potilasta -mallia. Siinä potilaalla on valta päättää, mistä hän hankkii palvelunsa.
Tällä toimintatavalla säästetään jopa 20–30 % samalla kun säilytetään nykyinen palvelutaso, Lillrank laskee. Euroissa tämä tarkoittaisi 4–6 miljardia euroa vuodessa. ■