Osallistuin syyskuussa Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa -hankkeen juhlaseminaariin. Olen tehnyt töitä kuntoutuksen parissa jo 35 vuotta ja nautin kuulemastani.
Kuntoutuksen ammattilaiset olivat pystyneet muuttamaan omaa professionaalista identiteettiään kuntoutujan ”korjaajista” kohti mahdollistajaa. Keskityttiin kuntoutujan omien voimavarojen ja kiinnostuksen kohteiden tunnistamiseen sekä niiden käyttöönoton mahdollistamiseen. Lapset ja perheet tunnistettiin aktiivisina oman elämänsä toimijoina, jotka valtuutetaan ja vastuutetaan kuntoutumisen prosessin suunnitteluun. Kuntoutujan arkiympäristön rooli kuntoutumisen mahdollistajana tai estäjänä nousi keskiöön, erityisesti kuntoutumiseen liittyvät asenteet.
Kuntoutuminen edellyttää aktiivista toimintaa, sillä muutos ei tapahdu itsestään. Jokainen toisto vahvistaa muutosta ja siksi harjoittelu kaikissa arjen tilanteissa on ensiarvoisen tärkeää. Se miten, missä ja kenen avulla harjoitellaan, riippuu yhdessä sovituista kuntoutujalle merkityksellisistä tavoitteista, toiminnasta ja yhteistyöstä.
Jokainen toisto vahvistaa muutosta. Siksi harjoittelu kaikissa arjen tilanteissa on tärkeää.
Kuntoutuksen oikea-aikaisuus on tärkeää. Sen toteutumiseksi täytyy sopia järjestämisvelvollisuuksista.
On kuitenkin ymmärrettävä, mitä kuntoutuksen järjestäminen tarkoittaa. Se tarkoittaa vastuuta kuntoutumisen mahdollistavan yhteistyön syntymisestä. Se ei ole palveluseteleiden kirjoittamista, vaan toiminnan jatkuvaa kehittämistä kuntoutuksen ammattilaisten ja kuntoutujien kanssa. Ympäristön asenteiden muokkaaminen kuuluu osana tähän palettiin.
Toivon, että nyt meneillään oleva kuntoutuksen uudistustyö keskittyy nimenomaan kuntoutumisen mahdollistamiseen. Tämä edellyttää kuntoutujien osallisuuden vahvistamista, professionaalisen identiteetin muutosta, yhteistyön kehittämistä sekä ympäristön huomioimista. Tämä ei toteudu siten, että muutetaan kuntoutuksen järjestämisvastuita, vaan koulutuksella, yhteistyöllä ja uudistumisen tahdolla.
