Suomessa toimii noin 10 000 sosiaali- ja terveysalan järjestöä. Niistä noin tuhat tuottaa palveluja, ja lähes kaikkia yhdistää vapaaehtoistoiminta.
Järjestöissä työskentelee noin 50 000 palkattua työntekijää, joista neljä viidestä työskentelee palveluissa. Lisäksi noin 500 000 vapaaehtoista tekee vuosittain noin 21 000 henkilötyövuotta vastaavan työpanoksen. Ilman tätä toimintaa hyvinvointivaltio ei kovin kauan toimisi.
Nyt olisi käytävä järjestelmästä keskustelua niiden kanssa, jotka parhaiten ihmisten arjen pulssilla ovat.
Vaikka järjestöt ovat merkittäviä pelureita maan sote-rakenteessa, viime aikojen julkinen keskustelu on polarisoitunut vahvasti julkinen–yksityinen-akselille. Jälkimmäisellä viitataan voittoa tavoitteleviin toimijoihin.
Jos sote-järjestöt ovat julkisuudessa näkyneet, kyseessä on usein ollut tilanne, jossa toimintaa on myyty tai jouduttu hävityn kilpailutuksen seurauksena lopettamaan.
Järjestöt eivät juuri kuvassa ole näkyneet, vaikka monilla palvelusektoreilla niiden asema on merkittävä. Tai jos ovat näkyneet, kyseessä on monesti ollut tilanne, jossa toiminta tai sen osa on myyty pois tai jouduttu hävityn kilpailutuksen seurauksena lopettamaan.
Joka viikko perustetaan kolme uutta sote-järjestöä.
Monet järjestöt kokevat tuskaa siitä, että niiden kehittämät palvelut eivät nykyisessä hintaan perustuvassa kilpailutusjärjestelmässä enää kanna. Hankintalaissakin on vikaa, mutta paljon saataisiin aikaan myös kehittämällä sen soveltamista.
Suomi on edelleen järjestöjen luvattu maa.
Eri kyselyissä ihmiset viestivät vahvasti halukkuudestaan toimia hyvien asioiden puolesta. Pääasiallinen väylä siihen on rekisteröity yhdistys. Hieman eri kysymys on, kanavoituuko toimimishalu jäsenyyteen vai vain siihen, että ollaan mukana. Tässä on järjestöille haastetta.
Järjestömaailmassa on viime vuodet käyty vahvaa keskustelua autonomiasta – siitä, kuka tietää parhaiten, miten yhteiskunnan muutokseen vastataan. Järjestöt ajattelevat olevansa oman alansa asiantuntijoita.
Mitä lähempänä toiminnan käytännön toteutusta tehdään päätöksiä, sitä todennäköisemmin lopputulos on hyvä.
Mitä lähempänä toiminnan käytännön toteutusta päätetään, miten, missä, milloin ja mitä tehdään, sitä todennäköisemmin lopputulos on hyvä. On vaikea nähdä tilannetta, jossa keskushallinnossa olisi näistä asioista parempi tieto. Siksi on outoa, että järjestöjen rahoituksessa on kuljettu aivan eri suuntaan kuin yhteiskunnassa yleensä.
Yhdistystoiminnan peruseetos on se, että toiminnasta ja sen toteuttajista päättää jäsenistö. Nyt on kuitenkin yleistynyt käsitys, jonka mukaan avustuseurot eli sote-järjestöissä usein veikkausvoittovarat olisivat paremmassa käytössä, kun ne korvamerkitään mahdollisimman tarkkaan. Tämä ajattelu pitäisi pikaisesti muuttaa.
