Vaikka aika ajoin keskustelua käydään siitä, millä ehdoin ja miten hyvinvointia tulisi jakaa, jo perustuslakimme määrää turvaamaan kaikille edes jonkinlaiset inhimillisen elämän edellytykset.
Meillä Suomessakin hyvinvointivaltion rakentaminen on perustunut siihen, että erilaisin etuuksin ja palveluin pyritään turvaamaan elämän edellytykset silloin, kun itse ei pysty tekemään työtä tai muutoin hankkimaan toimeentuloaan. Tavoitteena on edistää jokaisen itsenäistä selviytymistä tavalla tai toisella, on sitten kyse esimerkiksi pikkulapsiperheistä, sairaista, työttömistä tai vanhuksista.
Sosiaaliturvajärjestelmämme kattaa hyvinkin erilaisia riskitilanteita, joita elämässä saattaa tulla vastaan. Kelasta maksetaan useita kymmeniä etuuksia ja palveluja on tarjolla sekä julkisella, yksityisellä että kolmannella sektorilla.
Järjestelmä on kasvanut vuosikymmenien aikana niinkin laajaksi, että monelle meistä alkaa olla vaikea hahmottaa, mihin kaikkeen voisimme saada tarvitessamme apua.
Sosiaaliturvajärjestelmää on syystäkin moitittu monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Sitä hankalampaa sukkulointi järjestelmässä tuntuu olevan, mitä vaikeampi oma elämäntilanne on.
Pääministeri Sanna Marinin hallitus on aloittanut kahden hallituskauden mittaisen sosiaaliturvauudistuksen. Sen tarkoituksena on selkeyttää järjestelmää ja vähentää siinä ilmenneitä tulo-, kannustin- ja byrokratialoukkuja.
Sosiaaliturvaa on toki kehitetty koko ajan ja myös erilaisiin siinä ilmenneisiin ongelmiin on pyritty löytämään ratkaisuja. On kuitenkin selvää, että tarve laajemmalle uudistukselle on olemassa. Pienillä muutoksilla ei enää pystytä vastamaan niihin haasteisiin, joita yhä nopeammin muuttuva yhteiskunta sille asettaa.
Brasilia ja sosiaaliturvan ’huolitsijat’
Sosiaaliturvajärjestelmät ovat muotoutuneet tietyssä kulttuurisessa kontekstissa ja vaikka oma järjestelmämme muistuttaa hyvin paljon muiden pohjoismaiden sosiaaliturvajärjestelmiä, on siinäkin omia erityispiirteitä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän kannattaisi tutustua muiden maiden järjestelmiin ja pyrkiä oppimaan niiden hyvistä ja huonoista puolista.
Kelan tutkimuksessa harjoittelijana työskentelevä Luiz Alonso De Andrade tuntee hyvin Brasilian sosiaaliturvajärjestelmän työskenneltyään sen Suomen Kelaa vastaavassa organisaatiossa INSS:ssä (Instituto Nacional de Seguro Social) eri tehtävissä usean vuoden ajan.
Andrade on kuvannut maansa järjestelmää ja sen haasteita Kelan tutkimusblogeissa. Niistä jälkimmäisessä hän kertoo ’despanchanteista’ – ammattikunnasta, jonka tehtävänä on toimia monimutkaisen ja vaikeasti hahmotettavan sosiaaliturvajärjestelmän ja asiakkaiden välissä.
Brasiliassa sana ’despanchante’ on alun perin tarkoittanut satamassa työskentelevää huolitsijaa. Alun perin despanchantet työskentelivätkin satamissa hoitaen sekä tavara- että orjakauppaa.
Suomeksi ’despanchante’ kääntyy ’huolitsijaksi’. Myös Brasiliassa sana on alun perin tarkoittanut satamassa työskentelevää huolitsijaa ja alun perin ’despanchantet’ työskentelivätkin satamissa hoitaen sekä tavara- että orjakauppaa.
Nämä ’despanchantet’ myyvät palvelujaan niille, joilla voisi olla oikeus johonkin sosiaalietuuteen tai palveluun, mutta jotka eivät kykene itse toimimaan järjestelmässä sen monimutkaisuuden vuoksi. He ’suomentavat’ potentiaalisille sosiaaliturvan asiakkaille etuuksiin liittyvää lainsäädäntöä ja sen mukanaan tuomia tuen saannin ehtoja ja yksityiskohtia.
Brasiliassa näitä yksityiskohtia riittää ja lisäksi ne muuttuvat nopeasti. Kuten Alonso De Andrade kirjoittaa ensimmäisessä tutkimusblogissaan, viimeisen 30 vuoden aikana sosiaaliturvajärjestelmään on tehty yli 200 lakitasoista muutosta ja lisäksi yli 400 muutosta asetuksilla.
Järjestelmän monimutkaisuus on tunnistettu ilmiö ja tavoitteena on Brasiliassakin yksinkertaistaa sitä esimerkiksi kehittämällä asiakasrekisterejä ja automatisoimalla etuusratkaisua.
Despanchantet eivät ymmärrettävästi pidä ajatuksesta, että järjestelmästä tulisi yksinkertaisempi, sillä silloin heidän palvelujensa kysyntä laskisi. Siksi he pyrkivät kaikin tavoin edistämään kuvaa monimutkaisesta järjestelmästä ja epäluotettavista byrokraateista.
Heidän pääasiallinen keinonsa kasvattaa omaa markkinaansa onkin ruokkia epäluottamusta julkisen vallan ja sosiaalisen turvan tarvitsijoiden välille. He mainostavat aggressiivisesti miljoonille potentiaalisille asiakkaille, usein köyhimmillä alueilla ja faveloissa, että vain heihin voi luottaa, sillä vain he tietävät, miten järjestelmä saadaan toimimaan asiakkaiden eduksi julkisesta vallasta huolimatta.
Toisaalta tuen tarvitsijoilla ei aina ole edes todellista vaihtoehtoa, sillä viranomaisessa toimiminen voi olla erittäin hankalaa, ellei mahdotonta, ilman näiden ’huolitsijoiden’ väliintuloa. Kuten Alexia Fernández Campbell kirjoittaa The Atlanticin artikkelissaan, ilman ’despanchanteja’ asiointi viranomaisissa voi olla turhauttavaa ja etenkin henkilölle, joka ei tunne järjestelmää ja sen viranomaistoimintaa, hyvinkin hämmentävää.
Kohtaamisia despanchantesien kanssa
Alonso De Andradella on omakohtaisia kokemuksia siitä, miten vahvasti despanchantet haluavat pitää kiinni omasta asemastaan yhteiskunnassa. Hän on kohdannut jopa väkivallalla uhkailua, kun neuvojien tietoon on tullut heidän asemaansa heikentäviä uudistuksia – esimerkiksi rekisteritiedon parempaa hyödyntämistä päätöksenteossa.
Aloittaessaan INSS:n paikallistoimiston johtajana, Alonso de Andrade sai puhelinsoiton eräältä Celmiriltä, joka esitteli itsensä ’hyvänä ystävänä’. Kun hänelle selvisi, että paikallistoimiston johtaja ei halua olla hänen ’ystävänsä’, joka olisi työssään suosinut despanchanteja, palaute oli erittäin negatiivista ja myös kovaäänistä.
Etuuskäsittelijän näkökulmasta oman työn tekeminen on ’despanchantesien’ johdosta ajoittain helpompaa, sillä he tuntevat järjestelmän ja siksi hakemukset ovat yleensä paremmin täytettyjä ja sisältävät kaikki tarvittavat liitteet.
Nykyisin INSS:ssä on käytössä yhteinen työjono etuuksille, eivätkä ’despanchantet’ pysty käyttämään järjestelmää hyväkseen vastaavassa määrin.
’Despanchanteista’ ei kuitenkaan yleensä pidetä, sillä se, että etuuksien tarvitsijat joutuvat maksamaan palvelusta jopa kolmen kuukauden etuuden palkkiona, koetaan epäoikeudenmukaisena. Etuus ei mene tällöin tuen tarvitsijalle. Järjestelmä on toki monimutkainen, mutta etuusneuvontaa on saatavilla myös ilmaiseksi. Sitä on vain vaikeampi saada etuuden tarvitsijoiden tietoon, kuin ’despanchantesien’ aggressiivista mainontaa omasta palvelustaan.
Epäasiallisena pidettiin aiemmin myös sitä, että verkostoitumalla ’despanchantet’ pystyivät hyödyntämään tuolloin käytössä ollutta alueellisesti hajautettua etuuskäsittelyä. Verkostoissaan he kartoittivat paikallistoimistot sen mukaan, missä tietyn etuuden saaminen oli todennäköisempää johtuen esimerkiksi etuuskäsittelijän käyttämästä harkinnasta päätöksiä tehtäessä. Nykyisin INSS:ssä on käytössä yhteinen työjono etuuksille, eivätkä ’despanchantet’ pysty käyttämään järjestelmää hyväkseen vastaavassa määrin.
Sosiaaliturvauudistus on välttämätön
Vaikka Brasilia on kaukana Etelä-Amerikassa ja puhumme hyvinkin erilaisesta kulttuurista kuin Suomessa, ei voi olla pohtimatta sitä, olisiko tällainen ilmiö mahdollinen myös meillä. Onko nähtävissä, että jos tutkimusprofessori Pasi Moision vetämä sosiaaliturvauudistus ei onnistu tavoitteissaan, tarvitsemme enenevässä määrin tällaisia ’huolitsijoita’ joko julkisena tai yksityisenä palveluna?
Toisaalta meillä on enenevässä määrin palveluneuvojia, jotka ’suomentavat’ asiakkaille lomakkeita, päätöksiä, ohjeita ja säännöksiä, koska niitä on muutoin mahdoton ymmärtää. Vielä meillä ei ole tälle työlle yksityisiä markkinoita ja juristitkin astuvat kuvaan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun julkisen vallan päätöksistä haluaa valittaa. Mutta kuinka kaukana olemme Brasilian tilanteesta?
Kansanvälisessä katutason byrokratiaan liittyvässä tutkimuskirjallisuudessa viitataan ilmiöön nimeltä ’client effort’ tai ’customer effort’, minkä voi kääntää suomeksi ’asiakasponnisteluna’. Sen on havaittu vaikuttavan siihen, millaista palvelua asiakas saa ja toisaalta sen taustalla vaikuttaa motivaatio ponnistella kohti jotakin tavoitetta.
Jos emme pysty uudistamaan sosiaaliturvajärjestelmämme yksinkertaisemmaksi ja helpommaksi ymmärtää, on suuri riski, että mekin saamme omat despanchantet.
Kun asiakas tarvitsee palvelua tai taloudellista tukea, hän joutuu usein ponnistelemaan etsiessään tietoa, täyttäessään lomakkeita ja asioidessaan virastoissa. Ponnistelu ei kuitenkaan voi olla kohtuutonta suhteessa odotettavissa olevaan hyötyyn ja ylipäätään asiakkaalla tulee olla luottamus siihen, että ponnistelu johtaa johonkin, esimerkiksi etuuden saamiseen, kun siihen on oikeus.
Jos emme pysty uudistamaan sosiaaliturvajärjestelmämme yksinkertaisemmaksi ja helpommaksi ymmärtää, on suuri riski, että mekin saamme omat ’despanchantet’. Julkinen valta mahdollistaisi tällöin kokonaisen voittoa tuottavan, mutta muutoin täysin tuottamattoman ammattikunnan synnyn ainoastaan ja vain siksi, että se ei pysty itse uudistamaan itseään.
Minna Ylikännö, VTT, ryhmäpäällikkö, Kelan tutkimus
Luiz Alonso de Andrade, MPP, harjoittelija, Kelan tutkimus
Lue lisää Kelan Tutkimusblogista
