Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Mahdollistavan lainsäädännön vaikeus ja kauneus

Jokainen terveydenhuollon toimija pystynee nimeämään lain, jonka haluaisi korjata heti.

Lakien toimeenpanoon liittyvät ongelmat avautuivat minulle laajemmin, kun siirryin töihin Kelan tutkimusosastolle. Sain mahdollisuuden tehdä työtä sosiaalivakuutukseen perehtyneiden juristien ja lainmuutosten vaikutuksia selvittäneiden tutkijoiden kanssa. Ymmärsin, että yhden lain muuttaminen aiheuttaa ketjureaktion eli usean muunkin lain muutostarpeen.

Pari vuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran käsitteen ”mahdollistava lainsäädäntö”. Siinä tilanteessa kyseessä oli toissijaisen tiedonkäytön laki, joka pyrkii poistamaan sellaiset toissijaisen tiedon käytön esteet, jotka – hieman yksinkertaistaen – estävät terveyshyötyä tuottavan tiedon käytön.

Toisen mahdollisuus voi olla toisen rajoite.

Tästä lähtien olen tarkastellut jokaista lakia kahdesta näkökulmasta. Mitä tämä mahdollistaa ja kenelle? Mitä tämä rajoittaa ja keitä rajoitukset koskevat?

Mahdollistavassa lainsäädännössä on vahvasti mukana elinkeinon näkökulma.

Lääkärinä etsin laeista mahdollisuuksia siihen, että terveydenhuolto olisi vaikuttavaa, priorisointi oikeudenmukaista ja laadun valvonta läpinäkyvää. Etsin mahdollisuuksia kohdistaa julkiset varat tarkoituksenmukaisesti niin terveysongelmien ennaltaehkäisyssä kuin elämän loppuvaiheen hoidossakin. Etsin mahdollisuuksia saattaa potilaat tasavertaiseen asemaan.

Kirurgisia menetelmiä, lääkkeitä ja kuntoutusta tarvitsevat osin eri potilasryhmät. Resurssit eivät kuitenkaan välttämättä kohdistu tarpeiden mukaisesti.

Mitä keneltäkin voi edellyttää?

Se, mikä minulle on mahdollistavaa lainsäädäntöä, merkitsee rajoituksia toisille. Se esimerkiksi saattaa rajoittaa terveydenhuollon markkinoita. Se saattaa kuitenkin myös nostaa kuntoutuksen listan kärjille resurssien jaossa.

Mitä valinnanvapaus mahdollistaa? Mahdollistaako se sen, että potilaasta voi ottaa kokonaisvaltaisen, potilaan sitoutumista edellyttävän hoitovastuun? Mahdollistaako se sen, että lääkäri antaa potilaan valittavaksi ne hoitomuodot, jotka ovat hänen tilanteessaan mahdollisia? Tämä kuitenkin edellyttää, että lääkäri kertoo menetelmän vaikuttavuuteen liittyvät, tutkimuksiin perustuvat odotukset, menetelmän riskit ja kustannukset sekä mitä ne potilaalta edellyttävät.

Vai mahdollistaako se sen, että potilas voi vaihtaa palveluntuottajaa aina kun joutuu kohtaamaan terveysongelmansa varsinaiset kipupisteet?

Kun puhutaan mahdollistavasta lainsäädännöstä, on ymmärrettävä, että toisen mahdollisuus voi olla toisen rajoite. Ja kun soten aika tulee, siinä lainsäädännössä mahdollisuudet tulee kohdistaa resurssien vaikuttavaan kohdentamiseen ja vaikutusten seurantaan.

Ilona Autti-Rämö, johtava ylilääkäri, Kela