”Palveluja on paljon, mutta kun kukaan ei kuuntele”

Itsetunnon ja jaksamisen vajeet, raha-asiat ja mielenterveyden pulmat ajavat nuoria arjessa ahtaalle. Tutkijat kutsuivat nuoria työpajoihin kertomaan, miten he olisivat toivoneet itseään autettavan. Auttaminen ei vaadi miljoonia. Nuoret kaipaavat ennen kaikkea kohtaamista, kuuntelua ja kannustamista.

Maija, 22, aloitti peruskoulun jälkeen useammat ammattiopinnot, mutta ne jäivät aina kesken. Hän stressasi opintoja ja sosiaalisia tilanteita ja oli usein pois koulusta. Itsetunto oli jäänyt heikoksi yläkouluaikaisten oppimisvaikeuksien ja kiusaamisen jäljiltä. Opinto-ohjaajan kanssa Maija ei osannut puhua opiskelun haasteista ja ahdistuksen tunteista, vaan kaunisteli tilannettaan.

Lopulta Maija jäi kokonaan kotiin. Hän ei halunnut liikkua enää kaupungilla, koska pelkäsi, mitä muut ajattelevat. Hän koki häpeää kesken jääneistä opinnoista.

18-vuotiaana Maija sai lapsen. Hänen avomiehensä kävi muualla töissä, ja vastuu lapsen arkisesta hoitamisesta jäi pitkälti Maijan harteille. Samanaikaisesti Maija pyrki tukemaan myös omia vanhempiaan, joilla oli päihdeongelmia. Omaan ahdistukseensa hän ei uskaltanut hakea apua, koska pelkäsi leimautumista ja että lapsi otetaan häneltä pois.

Lopulta Maija jaksoi enää hädin tuskin nousta ylös sängystä. Parisuhde oli hajoamassa ja mikään muukaan ei tuntunut onnistuvan. Hoitopaikka lapselle oli jo sovittuna, mutta kyseisen päivän aamuna Maija ei kyennyt lähtemään ulos kotinsa ovesta ahdistuksen vuoksi. Siinä kohtaa loputkin kulissit romahtivat. Maija päätyi päivystyksen kautta osastohoitoon.

Apua niille jotka sitä tarvitsevat

Maijaa ei oikeasti ole olemassa, mutta hänen tarinansa on silti totta. Siihen on yhdistetty aineksia eri nuorten kokemuksista, joita kerättiin Nuorten kevyet palvelupolut -hankkeen työpajoissa syksyllä 2018. Nuorten henkilöllisyyden suojelemiseksi hanke ei julkaise yksittäisten nuorten tarinoita.

Työpajoihin etsittiin nuoria, jotka kertoivat kokemuksistaan. Tapaamisissa käytiin läpi eri elämänalueita 3X10D-työkalun avulla. Samalla keskusteltiin siitä, missä kohtaa nuoret olisivat kaivanneet tukea ja miten he olisivat toivoneet itseään autettavan. Useamman nuoren kokemuksia yhdistävistä piirteistä koostettiin 10 tyypillistä tarinaa.

Miten nuoret toivoisivat saavansa apua?

Tarinat valottavat nuorten arkea, jota leimaa epävarmuus, pätkätyöt, kesken jääneet opinnot, omilleen muuttamisen ja itsenäisesti asumisen haasteet, selittämättömältä tuntuva ahdistus, yksinäisyys ja tunne, ettei kukaan aikuinen välitä. Yllättävän monella oli kokemuksia kiusaamisesta alemmilta kouluasteilta ja ammattilaisten epäasiallisesta kohtelusta.

Tämä ei toki ole koko kuva nuorten elämästä. Nuorten enemmistöllä menee koko ajan paremmin. Mutta jotta tukea tarvitsevia nuoria voidaan auttaa, huomio kannattaa kiinnittää heihin, jotka eivät saaneet apua, vaikka olisivat tarvinneet.

Kynnyksiä palvelujen edessä

Työpajoissa nuorilta kysyttiin ideoita ja näkemyksiä siitä, millaista avun pitäisi olla. Kun näitä toiveita verrattiin olemassa oleviin palveluihin, havaittiin, että palveluissa on aukkoja ja nuoret eivät tiedä, mistä apua pitäisi lähteä hakemaan.

Tähän kiteytyy yksi palvelujärjestelmän ongelmista. Nuorella tulisi olla paljon tietoa järjestelmän toiminnasta, jotta hän osaisi suunnistaa siellä, tunnistaa itselleen sopivat palvelut ja hakea niitä juuri oikealla tavalla.

Silloin kun nuori on heikoimmillaan, häneltä vaaditaankin eniten.

”Silloin kun nuori on heikoimmillaan, häneltä vaaditaan eniten kykyä etsiä oikeaa palvelua. Joihinkin palveluihin pitää olla tarpeeksi sairas tai olla ennestään diagnoosi, jotta niitä voi saada. Mielenterveyspalvelujen piiriin ei välttämättä pääse, jos on samaan aikaan päihdeongelma. Rajoitteita on paljon”, tutkija Reija Paananen Diakonia-ammattikorkeakoulusta kuvaa.

Erityisesti silloin, kun oma paha olo on selittämätöntä eikä ole tapahtunut mitään erityisen dramaattista, palvelujärjestelmä on haastava paikka. Nuorten tarinoissa toistuu kokemus vähättelystä tilanteissa, joissa he ovat yrittäneet hakea itselleen apua.

”Nuorten toiveissa korostuvat kolme kovaa K:ta: kohtaaminen, kuuntelu ja kannustaminen”, Paananen summaa.

Chatissa kertominen on helpompaa

Jos tukea olisi tarjolla matalalla kynnyksellä ja luontevana osana nuorten arkea, sen piiriin hakeutuminen ei leimaisi. Paananen kaipaa lisää erityisesti matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja, kuten helposti saatavaa keskusteluapua, psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanottoaikoja tai koulun arjessa olevia palveluja. Esimerkiksi sellaisia kuin Mielenterveys-seuran Sekasin-chat tai Byströmin ohjaamon walk in -ajat, joihin voi tulla ilman ajanvarausta.

Sekasin-chat on valtakunnallinen keskustelupalvelu, joka on auki vuoden jokaisena päivänä. Siellä 10–29-vuotiaiden nuorten on mahdollista keskustella ammattilaisten tai koulutettujen vapaaehtoisten kanssa anonyymisti mistä tahansa mieltä painavasta asiasta.

Tyypillistä chattiin yhteyttä ottaville nuorille on se, että moni hakee apua ensimmäistä kertaa. Moni yhteyttä ottanut nuori sanoo, ettei soittaisi minnekään tai varsinkaan menisi juttelemaan kasvokkain. Kynnys on liian korkea. Anonyymichat on avoinna iltaisin ja myös viikonloppuna, jolloin sen käyttäminen on nuorille helppoa.

Nuoret eivät tee eroa verkkokohtaamisen ja muun kohtaamisen välille.

”Työ on paljon sitä, että kaivetaan onnistumisia ja voimavaroja esiin sekä tarjotaan myötätuntoa ja välittämistä. Nuoret kaipaavat enemmän keskustelua kuin palveluihin ohjaamista. Toki eteenpäin täytyy ohjata silloin, kun siihen on tarve”, verkkokriisityön päällikkö Satu Sutelainen Mielenterveysseurasta kertoo.

Anonymiteetti helpottaa asioiden puhumista chatissa. Kynnys kertoa on matalampi, kun on itse suojassa eikä toinen heti näe, jos alkaa itkettää.

”Nuoret eivät tee eroa verkkovuorovaikutuksen ja muun vuorovaikutuksen välille. Monilla nuorilla on ystäviä, joita he eivät ole koskaan tavanneet muuten kuin nettimaailmassa”, Sutelainen sanoo.

Ohjaamoon voi tulla milloin vain

Nuoret äänestävät jaloillaan. Jos jokin palvelu ei nuoren näkökulmasta toimi, he eivät tule siihen, ellei ole pakko.

Byströmin ohjaamossa Oulussa on tarjolla laaja valikoima walk in -vastaanottoja, joihin voi piipahtaa ilman ajanvarausta. Esimerkiksi TE-toimiston palveluihin pääsee päivittäin.

”Nuoret eivät välttämättä osaa laittaa työnhakua voimaan sähköisessä palvelussa. He tarvitsevat apua ohjaajalta, joka osaa tulkita viranomaiskieltä”, koordinaattori Jutta Pernu-Määttä sanoo.

Ohjaamossa on mahdollista jutella myös psykiatrisen sairaanhoitajan, päihdetyöntekijän ja asumisohjaajan kanssa.

Vastausta ei välttämättä jaksa odottaa puolentoista kuukauden ajan.

”Palvelutarjotin on niin laaja, että jos joku sanoo käyneensä Byströmillä, muut eivät heti tiedä, missä asioissa täällä on käyty. Se on tärkeää, että palvelu ei leimaa ketään.”

Moni nuori kokee asioimisen helpommaksi, kun ei tarvitse suunnitella asioimista ja varata aikaa. Jos jokin asia polttelee mieltä, vastausta ei jaksaisi odotella puoltatoista kuukautta. Niin pitkiä jonot ovat pisimmillään ennakkoon varattaville vastaanottoajoille. Eikä ennalta voi aina tietää, onko juuri sinä päivänä voimavaroja ja uskallusta lähteä pois kotoa.

Pernu-Määttä muistuttaa, että Ohjaamoon voi joka tapauksessa tulla käymään milloin vain. Jos vastaanottoaikaa ei ole saatavilla, voidaan nuorelta ottaa soittopyyntö ja palata asiaan vielä saman päivän aikana.

Uudet mallit eivät juurru itsestään

Erilaisia matalan kynnyksen malleja alkaa jo olla, mutta miksi ne eivät juuri näkyneet nuorten kertomissa kokemuksissa? Yksi selitys on ainakin se, että matalan kynnyksen palvelut on usein kehitetty erillisissä hankkeissa eivätkä ne välttämättä ole juurtuneet laajemmin osaksi palvelujärjestelmää.

Ohjaamojen ilman ajanvarausta toimivat vastaanotot eivät nekään ole kovin vanhoja. Kun nuoret muistelevat omaa tilannettaan muutaman vuoden takaa, osaa nykyisistä palveluista ei vielä ollut olemassa.

Resurssivaje ei aina ole riittävä selitys.

”Lisäksi mielenterveyspalvelut ovat Ohjaamoissa usein aliresursoituja. Eikä Ohjaamoissakaan aina ole päästy irti palvelujärjestelmän siiloutuneesta rakenteesta, vaan yhden luukun palvelu merkitsee yhden oven takaa löytyviä lisäovia”, Reija Paananen pohtii.

Toisaalta aina kyse ei ole lisäresursseista, vaan siitä, että nykyisten resurssien turvin pitäisi pystyä toimimaan toisella tavalla. Tästä Kelan yhteydenotto opintonsa keskeyttäneisiin nuoriin on hyvä esimerkki. Uudistus onnistui ilman lisärekrytointeja.

Ammattilaiset ovat myös valmiita vastaamaan nuorten toiveisiin. Esimerkiksi Kelan järjestämään nuoren ammatilliseen kuntoutukseen voi nykyään hakeutua ilman lääkärinlausuntoa. Myöskään erillistä hakemusta liitteineen ei tarvita, vaan kuntoutuksen asiantuntija sopii nuorten kanssa asiat puhelimessa.

Tiimipäällikkö Kalle Nikunen pohtii, voitaisiinko Kelasta ottaa yhteyttä nuoriin myös esimerkiksi silloin, kun nuori muuttaa ensimmäistä kertaa pois kotoa ja hakee asumistukea. Siinä olisi mahdollisuus keskustella itsenäisen elämän asioista ja kysyä, mitä nuorille kuuluu.

Mielenterveysseuran Satu Sutelainen toivoo, että matalan kynnyksen Sekasin-chatista voitaisiin ohjata nuoria suoraan lääkärille tai verkossa toteutettavaan nettiterapiaan. Nykyisin nuorta joudutaan opastamaan terveyskeskukseen ja pyytämään sieltä lähetettä eteenpäin.

”Tuen tarpeisiin vastaaminen edellyttää nykyrakenteiden ja johtamiskulttuurin muokkaamista.  Sektorikohtaiset suoritteet, rajoitteet tai työtapa eivät saa estää nuorilähtöistä toimintaa. Yhteinen tekeminen vaatii myös ammattilaisten asenteiden ja tekemisen tapojen muutosta”, Paananen tiivistää.

Artikkeli on kirjoitettu osana Diakonia-ammattikorkeakoulun Nuorten kevyet palvelupolut – 3X10D -hanketta.