Johanna: ”Yksipuolinen ja vääränlainen kuva nuorista eläkkeensaajista tai NEET-nuorista ei auta ketään. Se ei edistä työelämään pääsyä, kuntoutumista tai hyvinvointia parantavien ratkaisujen löytämistä”, kirjoittaa tutkimuspäällikkö Karoliina Koskenvuo Kelasta Sosiaalivakuutus-mediassa 2019.
Tervetuloa mukaan kuuntelemaan tätä meidän keskustelua nuorista ja hyvinvoinnista. Keskitymme tänään myös siihen, mitä nuorilta voimme oppia. Karoliina on kanssamme keskustelemassa etäyhteyden kautta, ja keskusteluun osallistuvat tänään myös Tuuli Hirvilammi, tutkija Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta sekä Jani Erola, sosiologian professori, joka liittyy mukaan Berliinistä etäyhteydellä.
Minä olen Johanna Hytönen Kelan Sosiaalivakuutus-verkkomediasta, jossa tämäkin podcast julkaistaan, ja juonnan tämän keskustelun.
Karoliina, tässä samassa tekstissä toteat muun muassa, että mallinnuksista ja ennusteista huolimatta elämä voi yllättää ja että jos nuorten syrjäytymisen riskitekijät tunnistetaan ajoissa, apua on helpompi tarjota. Miten Karoliina nuoret voivat tällä hetkellä Kelan tutkimus- ja rekisteritiedon pohjalta?
K: Kuten tuossa todettiin, niin ennustemallista huolimatta elämä voi yllättää. Se mitä me nyt tutkimuksessakin olemme tehneet pitkään ja tuotamme näitä tuloksia, niin nehän ovat keskimääräisiä tunnuslukuja. Suurimmalla osalla nuorista menee keskimäärin hyvin. Valtaosahan lähtee perusasteelta eteenpäin toiselle astelle. Mutta meillä on sitten nuoria, joilla ei mene hyvin. Siitähän on tilasto- ja rekisteritietoa meilläkin Kelassa, että voidaan kertoa, että kuinka paljon tietynikäisistä nuorista jää esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle tai saa sairasperusteisia etuuksia mielenterveyden häiriöiden, kuten masennuksen, takia. Ja Tilastokeskuskin tuottaa näitä NEET-lukuja nuorista ketkä ovat työelämän tai koulutuksen ulkopuolella.
Johanna: Tähän Karoliinan kommenttiinkin peilaten: Mitä mieltä te keskustelijat olette, Karoliina, Tuuli ja Jani, keskitymmekö me nuoria koskevassa keskustelussa liikaa ongelmiin ja minkälaista keskustelua nuorten hyvinvoinnista itseasiassa pitäisi käydä tällä hetkellä? Tuuli?
T: Sanoisin, että enemmistöä koskevassa nuorisopuheessa ei painoteta liikaa ongelmia. Niin kuin Karoliinakin sanoi, suurimmalla osalla nuorista menee keskimäärin hyvin. Kyllähän nuoriin myös kohdistuu paljon sellaisia suuria odotuksia, että he tulevat menestymään ja heillä on paineita menestyä. On myös sitä ilmastosankarit-puhetta, että ajatellaan että nuoret pelastavat tämän maapallon. Että on myös sellaista positiivista puhetta. Mutta sanoisin, että työelämän ulkopuolella oleviin nuoriin kohdistuu todella kielteistä puhuntaa. Kuitenkin niillä nuorilla on myös sellaisia voimavaroja, aktiivisuutta ja toimijuutta, jota ei nähdä, jos keskitytään siihen, että nuoret ovat syrjäytyneitä, jotenkin kauhean tällaisena kokoavana käsitteenä, jolloin siihen liitetään paitsi sitä, että on työelämän ja koulutuksen ulkopuolella myös helposti erilaisia muita sosiaalisia ongelmia ja tällaisia leimoja, että he ovat passiivisia ja laiskoja nuoria, jotka eivät edes halua olla mukana tässä yhteiskunnassa.
Johanna: Miten arvioisit tutkimuksen perusteella, miten tällainen leimaaminen vaikuttaa nuoriin?
T: No me olemme tosiaan haastatelleet työttömiä nuoria. Meillä on ollut hyvin erilainen lähestymistapa kuin näissä rekisteriaineistoihin perustuvissa tarkasteluissa, joissa nähdään se iso kuva, mitä Karoliina hyvin kuvasi. Meidän haastattelemamme nuoret sanoutuvat hyvin vahvasti irti sellaisesta syrjäytymisleimasta. He kokevat, että eivät he, vaan toiset. Tosin me kyllä haastattelimmekin sellaisia henkilöitä, jotka olivat jossakin aktivointitoimenpiteissä, eli olivat sillä tavalla aktiivisia. Mutta he tunnistivat toki, että on sellaisia nuoria, jotka eivät pääse kotoa ulos ja joilla on vaikka pahoja mielenterveysongelmia, ja että ehkä heihin se syrjäytyneen leima kohdistuu.
Johanna: Mitä mieltä sä Jani olet tästä keskustelusta? Sä olet tutkinut muun muassa ylisukupolvista köyhyyttä, niin kuin sitä kutsutaan, eli sitä miten köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle.
Jani: No joo, kyllä tämä varmaan samanlainen näkökulma on tähän. Suurin osa nuorista pärjää itse asiassa todella hyvin, ja vaikka tultaisiin vähän heikommista kotiolosuhteistakin, niin suurin osa pärjää edelleen todella hyvin. Mutta kyllähän siinä tämä toinen puoli on. Meillä on se pieni vähemmistö, jota on vaikea auttaa ja jolla on myös siellä taustalla tosi monenlaisia ongelmia, joihin välttämättä helppojen ja isojen ratkaisukeinojen löytäminen ei olekaan niin yksinkertaista. Silloin, kun me yritämme siitä porukasta yleistää jotakin, niin kuin koskien kaikkia nuoria, niin kyllä se menee helposti vipuun. Toinen ongelma varmaan siinä on se, että tätä keskusteluahan käyvät hyväosaiset vanhemmat ja erityisesti oman jälkipolven kautta, jos sellaista on.
Johanna: Täsmennetään tässä vielä sen verran, että esimerkiksi Kelassa pidetään nuorina 16–29-vuotiaita ja suurin piirtein heistä me tässä nyt puhumme. Miten Karoliina näet tämän asian?
K: Tällainen, että leimataan syrjäytyneiksi tai puhutaan syrjäytyneistä, niin ei ymmärretä kuinka heterogeeninen ryhmä nuoret ovat, yhtä lailla kuin iäkkäät tai mistä ryhmästä nyt puhutaankin. Nehän ovat aina kokemuksia, eikä meidän rekisteritiedoista selviä tietenkään, miten ihminen kokee jos näkyy että on vaikka pitkäaikaisesti pelkästään perustoimeentulotuella, mikä on viimesijainen taloudellinen tuki eikä ole muita ensisijaisia etuuksia. Ei me voida silti sen perusteella sanoa ihmistä syrjäytyneeksi, sillä se on kokemus. Kelassa he, jotka tekevät tätä tärkeää asiakastyötä asiakaspalvelussa etuusratkaisutyön kautta ja kohtaavat näitä nuoria, niin siellä varmasti, mitä olen keskustellut heidänkin kanssaan kun tehdään tätä nuoriin kohdentuvaa tutkimusta, niin sieltä kyllä löytyy ymmärrystä ihan aidosti näiden nuorten haasteista ja myös voimavaroista. Se on mun mielestä tosi tärkeä asia, että vaikka olisi niitä toimeentulon ongelmia ja opinnot olisivat keskeytyneet ja mielenterveysongelmia ja muita, niin paljon on kuitenkin sitä mitä voidaan tehdä, kun joku vaan sitten ottaa tämän nuoren asiat haltuun. Meillähän on kehitetty muun muassa tällaista moniammatillista palvelua, että ei lähdetä ratkomaan vain sitä etuutta, vaan katsotaan laajemmin sitä kokonaiselämäntilannetta, että miten nuorta voisi ohjata eteenpäin ja auttaa. Olen siis samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa. Ja mitä tulee tähän kirjoitukseen mihin alussa viitattiin, niin olen pitänyt esityksenkin otsikolla ”Faktaa ja fiktiota”. Mun mielestä tähän keskusteluun ns. NEET-nuorista ja syrjäytyneistä nuorista liittyy aika paljon samaa kuin näihin nuoriin jotka siirtyvät työkyvyttömyyseläkkeelle. Että aika yksipuolista kuvaa on tuotu esille, mutta niinhän se usein menee kun jotakin otsikoidaan ja uutisoidaan.
T: Joo, tämä oli musta ihanaa kun Jani nosti esiin tämän, että me arvioimme nuoria tavallaan omasta vinkkelistämme, ja Karoliina säkin jatkoit siitä. Mä haluaisin tähän vielä kommentoida, että se meidän vinkkeli saattaa olla myös aika sellainen tiettyä urakehitystä korostava, ja mainitsin jo aiemmin, työ- ja kulutuskeskeinen. Sellainen ajatus, että meidän pitää valmistua ammattiin ja sitten ruveta tienaamaan rahaa ja saada tietynlainen elintaso. Emme näe välttämättä, että nuoret, tai ainakin osa nuorista, haluaakin ehkä valita toisin, ja heillä onkin erilaisia arvoja ja he eivät välttämättä halua kulkea samanlaista polkua. Siinä meidän haastatteluaineistossa tuli kyllä hyvin vahvaa kriittistä puhetta Kelan ja TE-keskusten palveluista. Monella on sellainen kokemus, että siellä ei suinkaan välttämättä aina kannusteta eteenpäin, vaan ihan se esimerkiksi tukien yhteensovittamisen vaikeus ja kasvokkaisen asioinnin vaikeus tuntuvat enemmänkin sellaiselta lannistavalta ja suorastaan kyykyttävältä ja rankaisevalta. Nuorilla ei ollut sellainen kokemus, että heitä tuetaan näin kokonaisvaltaisesti mitä tuossa kuvattiin. Toivottavasti palvelut kehittyvät.
—
Johanna: Otetaan tässä vaiheessa keskusteluun mukaan Sanni Lehtinen. Sanni, sä olet opiskelijoiden mielenterveyttä edistävän Nyyti ry:n puheenjohtaja ja Mielenterveyspoolin hankepäällikkö. Minkälaisia asioita nuoret tällä hetkellä pohtivat?
S: Nuoret pohtivat tietysti monenlaisia asioita sen takia, että nuoret eivät ole mitenkään yksiselitteinen joukko, jotka kaikki kokisivat nuoruutensa samalla tavalla. Mutta ehkä jos sellaisia yleisiä trendejä lähtee hakemaan, niin monia pohdituttaa ilmastokriisi, luontokato, ja toisaalta ehkä tällä hetkellä koronapandemian vaikutukset: se, että pari vuotta ollaan eletty enemmän tai vähemmän tällaista eristys- ja etäelämää, millä tavalla se vaikuttaa omiin sosiaalisiin suhteisiin ja tulevaan elämään. Ja sitten tietysti se oma tulevaisuus on sellainen, mikä pohdituttaa. Mitkä ovat ne valinnat mitä tekee vaikka opintojen suhteen tai tulevaisuudessa työelämässä? Millaisia valintoja täytyy tehdä nyt, että pääsee vaikka 10 vuoden päästä sinne, missä haluaisi olla?
Johanna: Minkälaisia ratkaisuja nuoret sitten etsivät tällaisiin asioihin ja tilanteisiin?
S: Se on varmasti tosi yksilökohtaista, että mitkä ovat ratkaisuja itse kullekin. Ehkä me näemme yhteiskunnallisella tasolla vaikka sen, miten paljon ilmastokriisi huolestuttaa nuoria siitä, kuinka paljon vaikka ilmastolakkoliike on kerännyt nuoria osoittamaan mieltänsä. Sitten toisaalta me näemme myös sen, että nuorilla on jo tosi varhaisessa vaiheessa aika isot suorituspaineet. Näiden suorituspaineiden kanssa pyritään painimaan ja niistä huolimatta pääsemään eteenpäin, tekemään niitä itselle oikeita valintoja. Se saattaa myös uuvuttaa yhä nuorempana. Jos me katsomme vaikka kouluterveyskyselyn tuloksia tai korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimusta, niin molemmista nähdään, että se väsyminen tapahtuu yhä nuorempana. Se on tietysti tosi huolestuttavaa paitsi siitä inhimillisestä näkökulmasta niin myöskin ihan yhteiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta.
Johanna: Millä tavalla yhteiskunta voisi tukea näissä tilanteissa?
S: Se, että meiltä löytyisi riittävästi turvallisia aikuisia varhaiskasvatuksesta, peruskoulusta, toiselta asteelta, korkea-asteelta, on ensisijaisen tärkeää nuorten ja lasten kohtaamisen kannalta. Toisaalta aika monista tutkimuksista me näemme, että jos toimeentulo on heikko tai epävarma, niin se vaikuttaa hyvinvointiin, on se sitten perheen toimeentulo siellä lapsuudessa tai opiskelijan toimeentulo siinä kohtaa kun ollaan jo itsenäistymässä. Yhteiskunta voisi tukea sillä, että se toimeentulo olisi vakaa ja riittävä, että ei tarvitsisi käyttää niin paljon aikaa omasta taloudellisesta tilanteesta murehtimiseen. Kolmantena nostona: Jos kuitenkin ajautuu sellaiseen pisteeseen, että sitä apua tarvitsee, niin sitä sitten saisi ilman että täytyy jonottaa kuukausia tai ilman että täytyy useampaan eri numeroon soittaa ja useammalla eri luukulla käydä sitä apua hakemassa. Eli siinä kohtaa, jos sitä apua tarvitsee, niin sitä saisi mahdollisimman helposti ja nopeasti.
Johanna: Nyt kun tehdään sosiaaliturvan kokonaisuudistusta, niin miten sä näkisit, että esimerkiksi tämä asia pitäisi ottaa siinä huomioon?
S: No mulla on kaksi pointtia tähän keskusteluun. Ensinnäkin mä ajattelen, että silloin kun pohditaan että miltä se tulevaisuuden sosiaaliturva näyttää, niin mietittäisiin jo etukäteen, millaiset mielenterveysvaikutukset sillä mallilla on, mikä ikinä se tuleekaan olemaan. Ja tietysti kun me pohdimme näitä vaikutuksia etukäteen, niin silloin me toivottavasti myös pystyisimme rakentamaan sellaisen mallin, joka ennen kaikkea vahvistaa sitä mielenterveyttä eikä kuormita sitä lisää. Ja sitten toisaalta se, että se olisi mahdollisimman selkeä. Se on ehkä yksi sellainen aika iso asia, jota nykyisessä tukiviidakossakin usein pyörivät ihmiset pohdiskelevat, että mikä nyt on se tuki mitä mun pitää hakea, ja jos mä haen tätä tukea niin voinko mä hakea myös tätä toista, ja millä tavalla nämä keskustelee keskenään ja mitä jos mun elämäntilanne muuttuu. Joustavuus ja selkeys ovat sellaisia asioita, joita ehdottomasti pitäisi ottaa huomioon siinä tulevassa sosiaaliturvamallissa sen lisäksi tietysti, että taataan se riittävä, ihmisarvoinen elintaso kaikille.
Johanna: Puhuit tuossa hyvästä elämästä, niin voiko tällaiseen kysymykseen vastata, että minkälainen on nuorten käsitys hyvästä elämästä, poikkeaako se esimerkiksi vanhempien sukupolvien näkemyksestä?
S: Siinäpä on mielenkiintoinen kysymys. Mä uskon, että monet perusasiat ovat säilyneet. Ehkä tällä hetkellä korostuu toive siitä, että olisipa meillä elinkelpoinen planeetta myös tulevaisuudessa. Se ei välttämättä ole sellainen asia, mikä olisi niin isossa mittakaavassa näkynyt aikaisemmilla sukupolvilla. Nyt se hätä ja huoli on aivan aito ja ihan syystä. Jos me mitä tahansa tutkimuksia katsotaan, niin kannattaakin olla huolissaan ja vaatia niitä tekoja tällä hetkellä nykyisiltä päättäjiltä. Sen lisäksi se, että pystyy tekemään työtä, joka on omien arvojen mukaista. Monet nuorethan arvostavat työpaikassansa sitä, että saisi tehdä jotain merkityksellistä. Ei niinkään välttämättä se, että siitä saisi paljon rahaa, vaan että pystyisi jakamaan ne arvot ja tavoitteet, mitä sillä työllä pystyy edistämään. Ja sitten tietysti se, että ihminen on kuitenkin laumaeläin. Se, että olisi aikaa ystäville ja läheisille, niin se on monille sellainen tekijä, mikä elämästä tekee mielekästä. Ja tämän kaiken pohjalla on tietysti se, että voisi pysyä terveenä niin fyysisesti kuin mielenterveyden kannalta.
Johanna: Puhutaan hetkinen arvoista, asenteista ja odotuksista. Sä olet itse kuvaillut blogissasi ihanasti, että opiskelet yliajalla: 10 vuotta on tainnut tulla täyteen jo opiskeluaikaa, ja olet jossain vaiheessa varmasti valmistumassa, mutta sä olet saanut aikaan tosi paljon esimerkiksi järjestötyössä ja opiskelijapolitiikassa ja opiskelijoiden asemassa. Minkälaisia asenteita ja odotuksia sun mielestä nuoriin kohdistuu, ja miten ne vaikuttavat tämäntyyppisissä tilanteissa? Miten sä olet itse kokenut?
S: Kyllä me elämme aika vahvasti suoritusyhteiskunnassa, sellaisessa järjestelmässä, jossa tosi nuoresta lähtien pitäisi olla jo semi selvää, mihin suuntaan ollaan menossa ja minkälaisia valintoja kannattaa tehdä missäkin vaiheessa, että pystyy tähtäämään sellaiselle urapolulle minkä itselleen haluaa. Ajattelen, että omaan kokemukseeni on vaikuttanut paljon myös se, että se mun polku ei ole ollut sellainen niin sanotusti mallikappale, koska olen tosiaan kymmenettä vuotta yliopistossa tällä hetkellä. Ttavoiteaikahan mun tutkinnolle olisi ollut viisi vuotta. Ja kuten sanoit, olen täysipäiväisestikin toiminut monissa järjestöissä tässä välissä ja varmasti tehnyt asioita, jotka ovat hyviä, arvokkaita ja tärkeitä. Mutta se ei kuitenkaan mun opintopolun näkökulmasta näytä siltä. Siellä mun tutkinto-oikeuden puolella mä olen vain tuplasti tavoiteajan ylittänyt opiskelija, ja kyllä mä huomaan, että se vaikuttaa omaan ajatteluun ja pohdintaan siitä, että olenko mä nyt riittävän hyvä yhteiskunnan jäsen, kun en ole vieläkään sitä maisterin tutkintoa kasaan saanut.
Tämä suorituskulttuuri on sellainen, jonka mä huomaan paljon mun ympärillä myös ihmisiä pohdituttavan, ja se näkyy myös näissä viimeisimmissä tutkimustuloksissa, kun nuorista ja opiskelijoista puhutaan. Paineet alkavat kasautua jo tosi nuorena, ja sellaisessa paineistetussa tilassa tehdään valintoja ja päätöksiä ja yritetään siinä samalla vielä oppia, opiskella, oivaltaa, laajentaa sivistystä ja elää vielä kaikki muu elämä siinä sivussa. Sehän ei riitä pelkästään että menestyy siellä opintopolulla, vaan pitäisi myös hankkia oman alan työkokemusta, pitäisi menestyä sosiaalisissa suhteissa, perustaa perhe, hankkia asunto, auto ja pari koiraa – mitä näitä perinteisiä tavoitteita on. Vaikka ne eivät edes olisi sellaisia tavoitteita mitä omalta elämältään haluaa, niin voi olla sellaisia mitkä kuitenkin sitten kummittelevat siellä takaraivossa, että jos mä en täytä näitä kaikkia näitä oletuksia, niin pystynkö mä kutsumaan itseäni aikuiseksi. Se on jännittävä pohdinta mitä huomaan itse käyväni aika usein mutta myös oman ikäluokkani pohdiskelevan tässä ympärillä.
—
Johanna: Miten me saisimme sitä tunnetta nuorille, että ajatellaan kokonaisvaltaisesti ja ajatellaan myös sitä kestävää hyvinvointia, mistä sä olet Tuuli just puhunut ja mitä olet tutkinut. Miten se tunne saataisiin välittymään ja miten nuoria kuultaisiin aidosti? Miten sä Jani näet?
Jani: Ehkä se kuuleminenkaan ei ole se ongelma, vaan ongelma on se, että voidaanko me tarjota yhteiskuntana ja ei-nuorina kaikille nuorille mahdollisuuksia täysiarvoiseen ja hyvään elämään. Se on varmaan se isoin juttu. Mä olisin pikkuisen varovainen myös sen suhteen, että missä määrin kannattaa edes lähteä spekuloimaan sillä, että haluaako joku jotakin vai eikö halua, vaan yhteiskuntana meidän tehtävä on nimenomaan tarjota mahdollisuuksia yhtävertaisena. Siinä on aika paljon haastetta itsessäänkin. Silloin se seuraava keskustelu on, että mitä kaikkea yhteiskunnan pitää tarjota nuorelle. Se on sitten tietenkin demokraattinen kysymys. Silloin on olennaista, että meidän pitää varmistaa, että nuoret pääsevät myös osallistumaan siihen omaan itseensä koskevaan demokraattiseen keskusteluun. Yhteiskunnan tehtävänähän ei ole tietenkään tarjota kaikkea mahdollista kaikille, mutta kuitenkin sitä mitä yhdessä pidetään tärkeänä ja olennaisina juttuina. Jos siihen päätöksentekoon eivät pääse nuoret itse osallistumaan, niin se on se isoin ongelma. Varmaan se isoin haaste itseasiassa on se, että meidän pitäisi varmistaa, että meillä olisi nuoria erilaisista väestöryhmistä mukana myös sitä nuorisoa koskevassa päätöksenteossa.
K: Yksi haaste on se, että meillä on siis palveluita ja meillä on kehitetty palveluita, joista äsken kerroin. Muun muassa vuonna 2019 tuli lakimuutos nuoren ammatillisesta kuntoutuksesta ja sitä edellisenä tällainen kehittämisprojekti, jossa kehitettiin uusi matalan kynnyksen kuntoutuspalvelu-muottivalmennus. On ollut positiivista, että sinne on nuoria ohjautunut. Haaste on se, että miten ne nuoret, jotka eivät sitten keskimäärin niitä palveluja, joita he voisivat saada ja heille kuuluisikin tarjota ja heitä auttaa, niin miten nuoret sitten löytyvät. Tämä on sellainen haaste kyllä. On palveluita ja niitä kehitetään, ja sitten voidaan tulla tähän keskusteluun, että miten voitaisiin vaikka dataa hyödyntää tässä ennakoivammassa palveluiden tarjoamisessa, ja mitkä ovat ne tahot jotka voisivat nuorille informoida näistä palveluista. Miten voitaisiin edistää tässä yhteiskunnassa sitä, että ihmiset saisivat oikeassa elämänvaiheessa, kun on näitä kriittisempiä, kuten koulutussiirtymät, missä voi sitten tarvita osa enemmän apua ja tukea ja osa ei sitten tarvitse.
Jani: Tämä on kyllä tosi hyvä pointti. Me tiedämme, että tutkimuksissa näkyy että meillä on palveluissa valikoiva, käyttö, se valikoituu tosi vahvasti se porukka joka niihin osallistuu, ja tämä on sellainen yksi iso juttu ja haaste tietenkin, että miten se tehdään ja miten me saadaan kiinni se porukka, joka ei yksinkertaisesti sitä tietoa saa tai koe että siitä olisi heille hyötyä, vaikka ehkä todellisuudessa olisikin.
Johanna: Ne nuoret, joilla on sitten näitä isompia haasteita, ne alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja on hyvin monisyisiä elämäntilanteita.
Jani: Aika paljonhan puhutaan siitä, että huono-osaisuus alkaa kasautua jo varhaislapsuudesta tai jo ennen syntymää, ihan kohdussa ollessa. Se on varmaan se yksi iso juttu, että sitten sä jäät tavallaan vain enemmän ja enemmän jälkeen. On niitä lapsia, joilla on kaikkea siinä ympäristössä mitä he tarvitsevat ja vähän enemmänkin, ja sitten meillä on niitä, joilla ei ole sitäkään vähää mitä he ehkä tarvitsisivat. Yhteiskunta toki onneksi hoitaa ison osan niistä. Toisaalta on myös niin, että ne kriittisimmät vaiheet suomalaisessa järjestelmässä kuitenkin rajautuvat sinne nivelvaiheisiin, kuten Karoliina tuossa mainitsi. Siellä on nimenomaan se peruskoulusta keskiasteelle siirtymisen vaihe, ja sitten jos ollaan jatkamassa keskiasteelta jonnekin, että mitä sitten tapahtuu. Kyllä ne ovat nämä kaksi keskeistä juttua. Se mikä meillä on hieno homma, on että meillä on peruskoulu: se tasaa oppimiseroja mutta myös kaikenlaisia muita sosiaalisia eroja ihan siitä syystä, että se on hyvin homogenisoitu ja säädelty ympäristö, ja kaikille yritetään tarjota samat lähtökohdat siinä systeemissä. Siinä mielessä järkevää monella tapaa on pohtia niitä nivelvaiheita, joissa isoja asioita tapahtuu. Mutta tietenkin jos asiat alkavat lähteä todella pieleen aivan siellä vauvavaiheessa ja varhaisessa lapsuudessa, niin kyllähän ne ongelmat ovat vaikeampia ja kalliimpia myös yhteiskunnalle korjata.
Johanna: Joo, sä olet esittänyt joitakin arvioitakin siitä, että mikä sen hinta voi olla?
Jani: Tätä ovat THL:n ryhmät myös tutkineet, ja kyllä me puhumme sadoista tuhansista. Syrjäytymisen hinnaksi arvioidaan 300 000 elinkaaren aikana, pelkästään lisääntyvä palvelun tarve ja nimenomaan koulupudokkuuden hinta koko sen elinkaaren aikana. Me voimme ajatella, että jo pelkästään siitä syntyy ihan älytön määrä. Jos me voimme sitä jo ehkäistä, niin yhteiskunta säästää paljon. Mutta kyllähän sillä on myös inhimillinen hinta, jolle on vaikeampaa pistää hintalappu, mikä on mun mielestä tärkeää pitää myös mielessä. Nämä molemmat yhdessä oikeuttavat mun mielestä hyvin pitkälle sen, että meidän kannattaa ja meidän pitää yhteiskuntana tarjota hyvinkin räätälöityjä, ehkä kalliita mutta silti hyvin räätälöityjä, palveluita erityisesti näille nuorille, joilla on hyvin vaihtelevat tilanteet, jonka takia he näissä sosiaalisissa ongelmissa ehkä ovat.
Johanna: Aivan. Koko yhteiskunta menettää, jos näitä asioita ei saada – –
Jani: Sekä rahallisesti että inhimillisesti. Kyllä tässä nämä molemmat puolet on.
Johanna: Kyllä. Juuri näin. Tuuli, sulla oli kommentti?
T: Paljon puhutaan siitä sähköisen asioinnin lisäämisestä, niin ainakin meidän haastatteluissa tuli esiin se, että kaivataan sitä kasvokkaista kohtaamista, kohtaamista ja vierellä kulkemista. Oppilaitosten psykososiaalinen tuki on varmasti se, mistä ei saisi tinkiä myöskään näiden nivelvaiheiden takia. Haluan myös mainita ohjaamot yhtenä matalan kynnyksen paikkana, missä nuoret saavat kokemusten mukaan apua. Niistäkin varmasti kannattaa pitää huoli. Mutta oikeastaan tämä oli kiinnostava keskustelu tämä syrjäytymisen hinta ja se, että siihen nuorten huono-osaisuuteen liittyy paitsi huolta inhimillisestä kärsimyksestä niin myös vahvastihan meidän julkisessa keskustelussa painottuu se syrjäytymisen hinta ja se, että se uhkaa tätä meidän hyvinvointivaltion kestävyysvajetta ja huoltosuhdetta rahoituksen mielessä. Ehkä se on se, mitä me tässä meidän Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin ehdot -tutkimuksessa, jonka mä olen kirjoittanut Kelan johtavan tutkijan Tuula Helneen kanssa, niin se halutaan myös nostaa vähän sellaiseen kriittiseen tarkasteluun, että miten nuoret kokevat sen, että heitä tavallaan tarvitaan talouskasvun tuottajiksi ja heitä pusketaan työelämään keinolla millä hyvänsä, kun saattaa olla, että nuorten keskuudessa on myös sellaista näkemystä, että halutaan tehdä esimerkiksi omia arvoja vastaavaa työtä. Tämä tulee tosi vahvasti esiin sekä meidän haastatteluaineistossa että myös esimerkiksi nuorisobarometrissä. Selkeä enemmistö nuorista kokee, että työn pitää vastata omia arvoja. Ja tämä ei poissulje sitä, etteivätkö nuoret myös halua tehdä töitä. Enemmistö nuorista on myös sitä mieltä, että he eivät halua olla sosiaaliturvan varassa vaan haluavat olla töissä. Mutta työelämää pitäisi myös suunnata siihen, että mikä on kestävää tulevaisuuden kannalta, minkälaisia kestäviä ja mielekkäitä ja merkityksellisiä työ- ja opiskelupaikkoja nuorille löytyy. On paljon esimerkiksi nuoria, jotka hakeutuvat kulttuuri- ja media-alalle erilaisiin ammatillisiin koulutuksiin, ja sitten ei löydykään oman alan työtä, ja se voi johtaa siinä tapauksessa siihen, että on ikään kuin työelämän ulkopuolella ja saattaa kerääntyä myös muita ongelmia. Mutta että tällainen ryhmä pitäisi myös nähdä, että on olemassa sitä kysynnän ja tarjonnan vaikeutta työmarkkinoilla sen suhteen, että nuoret haluavat että se, minkälaista elämää he rakentavat tässä maapallolla, olisi kestävää.
Johanna: Voidaanko tässä vähän vetää yhteen, että tavallaan näillä kaikilla toimilla varmistettaisiin se, että nuorilla on myös mahdollisuus muuttaa maailmaa? Mitä mieltä olette siitä ajatuksesta? Mitä me voisimme nuorilta oppia?
Jani: Kyllä nuoret tietävät paremmin, mihin maailma lähitulevaisuudessa menee. Se on ikuinen totuus. Nuorilla sukupolvilla on ehkä kuitenkin parempi käsitys siitä, keitä ja minkälaisilla ajatuksilla ja aatteilla seuraava sukupolvi on tulossa. Se on varmaan se isoin juttu. On tietenkin hyvä muistaa, että tämän päivän nuoret ovat huomispäivän aikuisia, jotka tekevät niitä päätöksiä. Se on ehkä se tärkein juttu, minkä takia on hyvä kuunnella tarkalla korvalla sitä, mitä nuoret maailmasta ajattelevat. He kuitenkin tekevät päätöksiä meidänkin edestä sitten jossain vaiheessa.
T: Mun mielestä nuorilta voisi oppia sellaisen muuttuvuuden ajatuksen ja sen, että ei olla vielä jämähtäneitä tiettyihin kaavoihin, niin kuin me keski-ikäiset aletaan jo helposti olla ihan jo omassa elämässä. Me ollaan myös kasvettu tietynlaiseen yhteiskuntaan, ja pitää nähdä että nykynuoret ovat kasvaneet erilaiseen yhteiskuntaan, ja siellä voi olla valmiutta kyseenalaistaa ihan perustellusti päätöksiä, joita on aiempina vuosikymmeninä tehty. Kannattaisi mun mielestä oppia sellaista avoimuutta sille kyseenalaistamiselle ja jatkuvan muutoksen sietämiselle ja sen tekemiselle.
Johanna: Annetaan viimeinen sana keskustelussa nuorille. Sanni Lehtinen, miten haluaisit nähdä, että nuorten hyvinvointi olisi kehittynyt parissakymmenessä vuodessa tästä eteenpäin?
S: Mä haluaisin nähdä, että me olisimme tehneet sellaisia yhteiskunnallisten rakenteiden tasolla tehtyjä ratkaisuja, jotka tukevat nuorten mielen hyvinvointia sen sijaan, että ne kuormittavat sitä lisää. Mä toivoisin näkeväni parinkymmenen vuoden päästä sellaisia tilastoja, joissa ihmiset voivat hyvin ja joissa he eivät uuvu sen takia, että järjestelmä uuvuttaa heidät jo tosi nuoresta lähtien. Ja sitten jos jotain apua jossain kohtaa tarvitseekin, niin se kokemus avun saamisesta olisi että se oli helppoa ja sitä sai silloin kun sitä tarvitsi eikä tarvinnut jäädä kuukausiksi jonoon odottamaan, että tulisikohan sitä nyt vihdoin myös mulle.
Johanna: Kiitos keskustelusta Sanni Lehtinen, Jani Erola, Tuuli Hirvilammi ja Karoliina Koskenvuo.