O: Tervetuloa sosiaaliturva-podcastiin. Tällä kertaa on tarkoitus puhua sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta tai vastikkeettomuudesta. Täällä ovat keskustelemassa Marjukka Turunen Kelasta ja Antti Parpo, Turun kaupungin muutosjohtaja. Mä olen Otto Toivanen, taloustieteen professori Aalto-yliopistosta ja Helsinki Graduate School of Economicsista.
Tämä vastikkeellisuus ja vastikkeettomuus on teema, jota varmaan kaikki ne, jotka sosiaaliturvaa pohtivat, ovat pohtineet. Se nousee väistämättä esille. Oli meillä minkätahansalainen sosiaaliturvajärjestelmä, niin siellä on jonkinnäköistä vastikkeellisuutta. Ajattelin tähän alkuun siteerata tutkimusta, jossa pari vuotta sitten suomalaisilta kysyttiin nimenomaan tästä teemasta. Sieltä nousi muutama asia esille. Ensimmäinen, jonka haluaisin nostaa esille oli se, että vain vähemmistö suomalaisista ajattelee, että sosiaaliturva passivoi. Se on noin neljäsosa. Loput, kolme neljäsosaa, ajattelevat että sosiaaliturva on nimensä mukaisesti turvaa hankaliin olosuhteisiin joutuneille. Mutta sitten kun kysyttiin tästä vastikkeellisuudesta, niin ihmisryhmästä riippuen vähintään puolet ja jopa kolme neljäsosaa oli sen kannalla, että vastikkeellisuus on tärkeää. Toisaalta, jos ihmisellä oli ollut työttömyyttä lähihistoriassa, niin vastikkeellisuus koettiin vähemmän tärkeäksi. Kun katsottiin myös koulutustason osalta, niin siellä erot olivat paljon pienempiä kuin tulojen osalta. Yksi ryhmä, mikä siellä nousi esille, olivat tällainen suomalaisten ehkä keskimääräisen eli opistotason koulutuksen saaneet, jotka kokivat vastikkeellisuuden ainakin jonkin verran tärkeämmäksi kuin muut ihmisryhmät. Miltä tämä Marjukka sun näkökulmasta kuulostaa, ja millaista vastikkeellisuutta meillä järjestelmässä on tai pitäisi olla?
M: Kiitos Otto. Erittäin mielenkiintoinen problematiikka tämä vastikkeettomuus versus vastikkeellisuus. Olen itse sitä paljon pohtinut tässä 20 Kela-uravuoteni aikana, että mitä se vastikkeellisuus oikeastaan on. Velvoitetaan ihmisiä tekemään jotakin, jotta saa jotakin. Tietenkin meillähän tämä riskiperusteinen sosiaaliturvajärjestelmä, jos puhutaan esimerkiksi Kelan etuuskokonaisuudesta, niin on lähtenyt pitkälti siitä, että laukeaa joku riski, ja sen jälkeen joutuu turvautumaan siihen sosiaaliturvaan. Tietenkin tulee ensimmäisenä mieleen nämä työllisyyspalveluihin osallistumiset ja työttömänä työnhakijana olemiset, ennen kuin pääsee työttömyysturvan piiriin. Tätä on mielestäni hirvittävän vaikea lähteä kategorisoimaan, esimerkiksi jos otetaan pelkästään työttömyys, niin kategorisoimaan sitä asiakasryhmäkohtaisesti, koska siellä on niin paljon erilaisia asiakkaita. Joillekin se keppi voi olla parempi kuin porkkana, jotkut tarvitsevat ehkä molempia. Sitä kautta se liika kategorisointi on mielestäni sellainen, jota pitäisi erityisesti miettiä tässä sosiaaliturvauudistuksessakin. Olen sitä mieltä, että meidän pitäisi enemmän lähteä räätälöiden tunnistamaan niiden asiakkaiden tarpeita paremmin ja katsomaan sitä, että mikä tämän asiakkaan kohdalla se erityinen tarve on. Ja myöskin muokkaamaan, ei pelkästään niitä rahaetuuksia vaan nimenomaan myöskin sitä palvelupuolta siinä rinnalla, jotta me saamme siitä vastikkeellisuudesta irti sen asiakkaan näkökulmasta ja sen yksilön näkökulmasta paljon enemmän. Meidän pitäisi tehdä niistä palveluista paljon houkuttelevampia. Palvelu sananakin kertoo jo sen, että niiden pitäisi olla houkuttelevampia asiakkaille, ja että he saavat oikeasti niistä apua, jotta he saavat sen rahaetuuden. Se kytkentä siinä on mun mielestä ihan ok, jos tältä pohjalta lähdetään miettimään, mutta sitten on niitä palveluita, jotka rankaisevat tai ovat velvollisuus vain sen vuoksi, että saa sen rahaetuuden. Niitä pitäisi kyllä tarkastella enemmänkin, että mikä se oikea palvelu on.
O: Aivan. Miltäs tämä Antti sun näkökulmasta näyttää?
A: Ehkä haluaisin tuoda sellaisen näkökulman, että mielestäni on vähän virheellistä puhua mustavalkoisesti vastikkeettomasta ja vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, koska Suomessa ei tietääkseni kukaan ole esittänyt sellaista sosiaaliturvamallia, jossa pitää osallistua johonkin, ja jos ei osallistu, niin ei saa mitään. Sellaistahan ei ole kukaan esittänyt. Ja muistan, kun itse olin lanseeraamassa osallistuvaa sosiaaliturvaa, niin kysymys oli siitä, että jos osallistuu, siitä palkitaan ja se on tavallaan tällainen kannustinesimerkki. Asiaa vastustavilla se argumentaatio kääntyi sellaiseen pohdintaan, että jos ei osallistu, niin menetät. Kysymyshän on nyt ihan puhtaasti siitä, että kummasta suunnasta asiaa katsoo. Ja mä olen ihan samaa mieltä tuosta asiasta, että palvelujen täytyy olla houkuttelevia. Jos me edellytetään aktiivisuutta ja työkykyisyyttä työttömiltä, niin kyllä mun mielestä houkuttelevuus on se a ja o. Itsekin vähän välttäisin tällaista negatiivisuuden kautta tapahtuvaa vastikkeellisuuden sisääntuontia Suomeen.
O: Nämä olivat erittäin mielenkiintoiset puheenvuorot. Marjukka, kun sua kuuntelin, niin kirjoitin itselleni tänne ylös kysymyksen siitä, että miten asiat ovat ja miten nähdään että ne ovat, eli tämä asioiden esittämispuoli. Ja Antti sä jatkoit tästä, mutta eikö tämä silloin tarkoita sitä, että me voidaan itseasiassa erottaa, jos ajatellaan että siellä on objektiivisesti tietyt kannustimet, oli ne sitten rahallisia tai palveluita tai mitä tahansa. Ja sitten siellä on se, miten ne esitetään. Näitä itse asiassa ei voi esittää, jos mä ymmärsin teitä oikein, niin ne tietyt objektiiviset kannustimet näyttäytyvät ja sitä kautta toimivatkin ihan erilaisina sen mukaan, esitetäänkö ne positiivisessa vai negatiivisessa valossa. Ymmärsinkö mä Marjukka oikein?
M: No varmasti juuri näin. Mä ehkä haen vähän enemmän sitä, että me annamme samalla kauhalla kaikille, tasapäistämme sitä porukkaa liikaa. Ehkä se ajatus siinä taustalla on mulla se, että me lähdemme vieläkin liian organisaatiolähtöisesti miettimään näitä asioita tänä päivänä. Kun me lähdemme pientä yksityiskohtaa korjaamaan, niin ei otettaisi yhtä pientä asiakasryhmää, joskin ne kaikki ovat hyvin tärkeitä, vaan katsottaisiin ensin se kokonaiskuva, että miten menee Suomen kansalla ja miten tämä koko homma pelittää tällä hetkellä. Ja nyt kun sosiaaliturvauudistuskomitea ja jaostot kaivelevat näitä nykymaailman ongelmia, niin siellä on jo mun mielestä hyvin se palvelupuoli tuotu siihen rahaetuuksien rinnalle, niitä ei voi erottaa toisistaan. Mutta sitten pitää ymmärtää, että suurin osa Kelankin asiakkaista menee ihan ok sillä yhden, kahden, kolmen etuuden itsepalveluhakemisella, ja meidän pitäisi se fokus kääntää niihin, jotka ovat heikommassa asemassa ja vaikkapa toinen vanhemmista on mielenterveyspalvelujen tarpeessa ja se heijastelee koko perheeseen jollain tapaa. Että ne juurisyytkin pitää sieltä löytää.
O: Koetko, että se räätälöinti olisi nimenomaan näiden palveluiden räätälöintiä, vai pitäisikö sen myöskin olla näiden rahallisten kannustimien räätälöintiä?
M: Ehdottomasti molempia. Me olemme paljon tehneet Kelan puolella sitä pohdintaa, että meillähän on yhteiskunnassa eri toimijat, jotka toiset tarjoavat julkinen järjestäjä ja palvelujen tuottajat ja tarjoajat, ja sitten ovat tietenkin nämä rahaetuudet ja eri toimijat, Kelan lisäksi tietenkin, niin kuin työeläkelaitokset ja niin edespäin ovat mukana tässä asiakkaan kokonaisuudessa. Toimijoilla on omat rootelinsa, me saamme omaan toimintaamme ne asiakastiedot hyötykäyttöön. Kelan kaikki yli 40 etuuslakia sanoo, että nämä ja nämä tiedot saadaan sieltä ja siltä toimijalta, jotta tämä asiakkaan prosessi meillä etenee. Ja se on ihan fine kyllä. Sekin tietenkin edellyttää sitä, että asiakas tekee hakemuksen meille, eli se ehkäisee ja blokkaa tämän ennakoivan lähestymisen tämä lainsäädäntö tällä hetkellä. Mutta sitten on vaikka joku toinen toimija, kunnan sosiaalihuolto tai jokin terveydenhuollon puoli, miltä puuttuu se palikka näiden toimijoiden välistä, tällainen monialainen asiakasyhteistyö näiden eri toimijoiden välillä, ja sitä haen, että me voisimme hoitaa paljon enemmän asioita niin sanotusti konepellin alla sen asiakkaan kokonaistilanteen hallitsemiseksi ja kartoittamiseksi ja sen, että me saisimme katsottua yhdessä se asiakkaan kokonaisuus kuntoon nimenomaan palvelut ja etuudet yhteen kytkien. Siihen me tarvitsemme tiedon hyödyntämisen laajentamista tilanteissa, joissa asiakas sen tarvitsee. Ja kuten sanottu, jotkut eivät tarvitse sitä ollenkaan, meidän prosessimme etenevät ihan automaattisesti. Mutta sitten ovat ne laajojen palveluiden ja etuuksien tarpeessa olevat asiakkaat. Kyllä meilläkin pyritään katsomaan sitä, meillä on tämä erityispalvelu, jota ollaan kehitetty tässä vuosien varrella, että katsotaan kaikki etuudet kuntoon samalla kertaa: oikea-aikaisesti oikeat etuudet ja palvelut.
O: Mites Antti, nyt kun kuuntelit Marjukkaa, joka puhui tästä räätälöinnistä sekä rahallisten etuuksien että palveluiden osalta, ja toisaalta sä toit omassa puheenvuorossasi esille sen tärkeyden, miten asiat esitetään, niin miten sä näet näiden kohtaamisen?
A: Meillähän yhteiskunnassa ilmeinen ongelma ovat entistä enemmän eri tyyppiset oireet ja oireilu, syrjäytyminen, yksinäisyys, ja tätä pohditaan ja puidaan. Meidän ratkaisumme on useimmiten se, että ihmisiä lähetetään mielenterveyspalveluihin, ja siellä sitten pyöritään terveyspalvelujen puolella. Oma näkemykseni on, että tämä asia voidaan ratkaista toisellakin tavalla yhteiskunnassa, ja tämä liittyy nyt ihan pelkästään siihen, että jos yksinäisyys on iso ongelma, niin eikö silloin pitäisi luoda järjestelmää, jossa ihmisiä yritetään saada sosiaalisiin verkostoihin ja ympyröihin, pois sieltä neljän seinän sisältä. Silloin sosiaaliturvan ja aktivoinnin ja palveluiden yhdistelmällä tähän pystytään vastaamaan. Se oli itse asiassa tämän osallistavan sosiaaliturvan idea, että se sisältää tämän tyyppisen tavoitteen, ja tämä vastikkeellisuus mitä edellytetään, on kohtuullisen pienimuotoista sillä tavalla, että sen vaatimukset eivät ole mitään täysipäiväisen työviikon tekemistä, että saa jotain etuutta, vaan viikossa muutamia tunteja, ja tuetaan sitä ihmisen muuta elämänhallintaa ja niitä tarpeita, joita siihen liittyy. Taloudellisesti siitähän pitää käytännössä palkita. Täytyy siinä olla joku insentiivi myös taloudellisesti. Sen voidaan tulkita olevan vastikkeellinen sosiaaliturvan malli, tai sitten sen voidaan tulkita olevan tällainen positiivinen palvelu syrjäytymisen ehkäisemiseksi, jossa on tällainen taloudellinen positiivinen intressi. Kuten sanoin, tämä on tulkintakysymys ja retoriikkaa voidaan käyttää molempiin suuntiin. Matemaattisesti toimeentuloturvajärjestelmää ei ole mahdollista tehdä kannustavaksi kaikissa tilanteissa, jos me haluamme pitää huolen siitä, että ihmisillä on säädyllinen elintaso riippumatta siitä, oletko töissä vai työtön. Tällöin ratkaisuksi voidaan taloustieteen kannalta päätellä, että ainoa mitä voidaan pohtia, on että viedään vapaa-aikaa, jolloin henkilö valitsee aktivoidun työn ja aktivoitumisen tai passivoitumisen tai virallisen työn välillä, jolloin periaatteessa ei tule sellaista valintaa, että voidaan olla täysin poissa yhteiskunnan kuvioista ja toimeentuloturvan varassa, vaan se vaihtoehto on tuetun työn tai virallisen työmarkkinalla tehtävän työn välillä. Vaikka tällainen teoreettinen valinta siihen, että sitä matemaattisesti voi olla kannustavaa tehdä ilman, niin silloin se yksi työkalu on nimenomaan tämä vapaa-ajan puuttuminen. Meni vähän tieteellisen teoreettiseksi, mutta halusin tuoda tämän tässä esiin.
O: Mun mielestä tuokin on mielenkiintoinen näkökulma tämä vapaa-ajan vieminen. Sä puhuit jossain kohtaa yksinäisyydestä, siinähän on sellainen negatiivinen kaiku. Se ei usein ole omaehtoinen valinta, vaan siihen on ajauduttu. Silloinhan meidän ajatuksemme on se, että ihmisiä pitäisi auttaa sieltä pois, ja he haluaisivat pois sieltä yksinäisyyden tilasta, mutta he eivät ehkä itse sitä ymmärrä. Sen takia tarjotaan tällainen, joidenkin mielestä ehkä holhoava järjestelmä, joka edesauttaa heitä niihin sosiaalisiin kontakteihin. Puhuit siitä, että kun tätä tehdään, niin siinä pitää olla palkkio mukana, eli kenties se rahallinen elementti, jotta saadaan se yksinäisyyteen ajautunut ihminen niihin sosiaalisiin kontakteihin, joita hän oikeasti pitkällä tähtäimellä haluaa mutta lyhyellä tähtäimellä välttää. Sieltä tulevat tällaiset käyttäytymistieteelliset käyttäytymisharhat tai -vinoumat, joita pitää myöskin miettiä tätä järjestelmää kehitettäessä.
A: Kyllä, juuri näin. Tulkitsit asian ihan oikein. Tästä voidaan todeta, että tässä on tällaista pohjoismaisen hyvinvointivaltion holhoavaa elementtiä. Pohdin sitä vain, että mikä on tälle vaihtoehto? Onko olemassa toinen vaihtoehto, onko se se, että me hyväksymme, että jätämme ihmisen oman onnensa nojaan sinne kotiin? Osa varmaan haluaakin, että niin tehdään ja se ei ole ongelma, osalle se on aidosti ongelma. Jos katsomme meidän palvelujärjestelmämme ja menemme vaikka meidän mielenterveyspalveluihin, niin kyllähän siellä on yhtä lailla vastaavaa holhoavaa elementtiä. Siellä järjestetään avopalveluita mielenterveysasiakkaille, joilla saattaa olla masennusoireita ynnä muuta. Ratkaisu on nimenomaan se, että järjestetään sellaisia palveluita, joilla ihmiset saadaan pois sieltä yksinäisyyden aihiosta.
O: Selvästi tämä ongelma on tunnistettu, se on tullut muissakin podcasteissa esille. Mutta olemmeko me menossa kohti ratkaisua?
M: No kyllä hyvään suuntaan ollaan menossa ja paljon on tehty. Meillä on tosi paljon alueiden kanssa jo tällä hetkellä hyviä toimintamalleja käytössä: Oulun malli työllisyyspalveluissa ja Aimo Seinäjoella, jossa työllisyyskuntoutus ja kaikki nämä etuudet ja palvelut kiinnittyvät keskenään. Siinähän on se hyvin yksinkertainen pihvi vain se, että eri toimijat menevät tekemään yhdessä töitä, usein fyysisesti samaan paikkaan, jolloin motivaatio työntekijöillä ja ammattihenkilöstön puolella kasvaa. Eli hyvään suuntaan ollaan menossa, mutta tarvitsisimme vielä välineitä lisää. Olemme listanneet ja tunnistaneet juuri näitä, ja tarvitsisimme siihen asiakkaan ensikontaktiin kaikille toimijoille parempi tunnistamisen väline, jotta me pystyisimme ylipäätänsä tietämään, että tämä asiakas on tällainen paljon palveluita ja etuuksia tarvitseva. Ettei tämä ole vain tällainen yhden etuuden ”otetaan hakemus ja pistetään menemään” -tyyppinen tilanne. Toisekseen, me tarvitsemme tunnistamisen paikan, että me tiedämme ketkä ovat ne kumppanit, joihin täytyy olla yhteyksissä ja joiden kanssa tämä vuoropuhelu pitää käynnistää. Sitten me tarvitsemme lainsäädäntöä. Meillä on TYP-toiminta, joka on työllisyyteen edistävä monialainen palvelu, mutta se koskee aika pientä joukkoa ihmisiä, koska siellä on tiukat edellytykset, että pitää olla 300 päivää työmarkkinatukea saava tai vähintään 12 kuukautta yhtäjaksoisesti työttömänä, tai 6 kuukautta nuorilla, jotta sitten pääsee siihen palveluun. Sehän eriarvoistaa myöskin, koska jos olet ollut 11 kuukautta työttömänä ja olisit tämän monialaisen palvelun tarpeessa, niin et saakaan sitä. Eli me tarvitsisimme tällaista kattavaa, ehkäpä monialaista asiakasyhteistyötä koskeva oma lainsäädäntö tai sitten ainakin täsmennyksiä tähän, koska tähän liittyy tietenkin perustuslaki ja asiakkaan itsemääräämisoikeus ja yksityisyydensuoja, ja toisessa vaakakupissa nämä riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja riittävä sosiaaliturva. Mutta joskus nämä saattavat lyödä toistensa korville, kun asiakkaat kieltäytyvät antamasta ja käyttämästä niitä asiakastietoja. Mehän tarvitsemme monissa tilanteissa suostumuksen, jonka käyttö on myöskin hyvin hankala ja haasteellinen tällä hetkellä käytännön arjessa, ja GDPR ei tuonut siihen yhtään mitään helpotusta, päinvastoin. Eli meillä olisi paljon perattavaa tässä, plus vielä yhden haluan sanoa: Meiltä puuttuu tietoturvallinen kansallinen asiakasyhteistyöhön käytettävä väline. Eli meillä ei ole sellaista välinettä, jota me voisimme näiden kumppaneiden kanssa käyttää turvallisesti, ilman että meidän tarvitsee katsoa sitä riskiä, että asiakkaan asiat saattavat jostain syystä lähteä vääriin käsiin. Paljon olisi tehtävää tässä, mutta nyt olisi aika ryhtyä toimiin. Tällä me pääsisimme paljon pidemmälle, ja tietenkin osittain se tiedon hyödyntämisen lainsäädännön uudistaminen tai kehittäminen, niin steppejä kohti sitä parempaa. Olen sitä mieltä, että tässä nykymaailmassakin näillä järjestelmillä, sosiaaliturvaetuuksilla ja palveluilla saataisiin paljon aikaiseksi tätä korjaten.
O: Mites Antti sä näet sen, palataan keskustelussa vielä vähän tähän vastikkeellisuus ja vastikkeettomuus -jakoon, niin sä puhuit tästä harmaasta alueesta, ja näin se varmasti on, mutta harmaassakin on sävyjä. Jos miettii tätä suomalaista nykyjärjestelmää ja sitä, mihin suuntaan sitä pitäisi ehkä viedä, niin näetkö tarvetta sille, että vastikkeellisuutta jossain ulottuvuuksissa nostettaisiin ja jossain kenties laskettaisiin, ja mitä tämä tarkoittaisi käytännössä?
A: Mä näen niin sen, että meillähän periaatteessa on jo olemassa palvelujärjestelmä, jossa on elementtejä, jotka sisältää vastikkeellisuutta. Meillä on kuntouttava työtoiminta, sitten meillä on tietysti palkkatuettua työtä. Mutta niitä käytetään verraten vähän suhteessa esimerkiksi meidän naapurimaihimme. Mun ajatus on, että niitä pitäisi lisätä. Toinen ulottuvuus, jossa on sävyjä ja politiikkaa, on kysymys siitä, mikä on aktiivisuudesta syntyvän palkkion suuruus? Vasemmisto ajattelee usein niin, että sen täytyy olla verrattavissa palkkaan, joka on varmasti oikeudenmukainen ja yksilön näkökulmasta hyvä asia ja kannattava, ja ehkä oikeisto lähtee usein siitä, että se on pieni korvaus. Jos tätä katsoo järjestelmäpuolelta, niin palkkatuki on ehkä tämä anteliaampi malli ja kuntouttava työtoiminta kitsaampi malli. Nämä ovat ne poliittiset sfäärit oikeastaan tässä järjestelmässä. Nyt kun ajattelee kansantaloudellisesti ja pragmaattisesti, niin on lähestulkoon mahdotonta kuvitella, että me pystyisimme aktivoimaan kaikki suomalaiset palkkatuen turvin, siihen yksinkertaisesti ei riitä rahat. Jolloin meille jää se malli, jossa se aktivoinnin porkkana ei voi olla mitenkään kovin suuri. Jos ja kun se myös on näin, niin yhteiskunnan mielestäni ei tule vaatia aktivoinnilta tai yksilöltä ihan mahdottomia, vaan sen osallistumisen ynnä muun määrä pitää olla kohtuullinen, ja kuten tuossa alussa jo sanoin, myös positiivisesti vivahtava. Mutta selvää on, että tällaiseen ideaalimalliin ei koskaan päästä, meillä on aina myös ihmisiä, jotka tulkitsevat kaiken tällaisen ehkä holhoavan elementin ja vähän tasoittavan elementin myös negatiivisena. Tämä ei ole mustavalkoista kyllä tai ei, tässä on erilaisia ulottuvuuksia ja aina tavallaan se malli määrittää sitä, kuka kannattaa ja kuka vastustaa vastikkeellisuutta.
O: Oikein hyvä. Mä voisin tässä lopuksi vielä heittää tämän saman kysymyksen Marjukka sulle. Miten sä näet, missä ulottuvuuksissa vastikkeellisuutta kenties pitäisi lisätä tai vähentää?
M: No mä olen paljon pohtinut tätä asiaa merkityksellisyyden kautta. Juuri niin kuin Antti tuossa puhui, meidän pitäisi pohtia tätä ei virallisilla työmarkkinoilla olevaa työtä, hoivatyötä ja kaikkea muuta siinä rinnalla olevaa sellaista, joka olisi hyvä kytkeä mukaan tähän. Että ei lähdettäisi työnantajaorganisaatiolähtöisesti vaan ajateltaisiin sitä asiakkaan tilannetta. Olen visioinut tällaistakin, että meillä pitäisi joskus maailmassa, jos ajattelemme vähän kauemmas tulevaisuuteen, niin olla tällainen alusta, jolla me saisimme ne työt ja tekijä kohtaamaan, oli se sitten nurmen leikkuuta tai kahvittelua mummon kanssa tai jotakin muuta vastaavaa noin esimerkkinä. Siitä saisi sitten kerättyä aktivointipisteitä, joiden kautta se voitaisiin kytkeä johonkin vastikkeellisuuteen, tai tähän sosiaaliturvaan ja rahaetuuksiin ja tämän palkinnon saamiseen. Mun mielestä ihmiset ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi, tai ainakin haluan uskoa näin, sellaisia, että he kokevat merkitykselliseksi itsensä, kun he saavat tehdä jotakin hyvää. Ja jos siitä palkitaan ja saadaan vielä sitä merkityksellisyyttä ja tärkeyttä lisättyä, niin mä luulen, että se auttaisi monella muullakin saralla, jos ajatellaan mielenterveyden ongelmia ja tällaisia. Kunhan saataisiin jotakin tällaista mallia luotua, niin mä luulen, että sitä olisi ainakin mielenkiintoista katsoa ja kokeilla.
O: Näihin innostaviin ajatuksiin on mun mielestä hyvä lopettaa. Kiitos Marjukka ja Antti oikein mielenkiintoisesta keskustelusta.
M & A: Kiitos.