Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Työttömän pakko ja vapaus vaihtoivat politiikassa leiriä

Työttömyysturvasta käytävässä keskustelussa näyttää olevan käynnissä naurava vallankumous. Katsaus historiaan kuitenkin osoittaa, että politiikka on yhä raiteillaan.

”Kaikki on vinksin vonksin. Tai ainakin heikun keikun.” Peppi Pitkätossun lyriikka avaa hyvin mielikuvaa keskustelusta, jota ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta käydään.

Pakollista, valtiollista, universaalia ja julkisia menoja lisäävää vakuutusta vaativat tahot, jotka perinteisesti ovat korostaneet yksilön omaa vastuuta, kavahtaneet pakkoja ja saarnanneet turmiosta, johon julkisten menojen lisääminen johtaa. Vastaavasti yleistä työttömyysturvaa vastustavat nyt ne piirit, jotka perinteisesti ovat vaatineen suurempaa julkisen vallan vastuuta kansalaisten sosiaalisesta turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, korostaneet yhdenvertaista kohtelua ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Jotta asia ei jäisi pelkäksi lyyriseksi arvailuksi, lyhyt historiallinen katsaus työttömyysturvan historialliseen kehitykseen valottaa, miksi asiat näyttävät olevan poliittisesti päälaellaan.

Gentin malli avaa institutionaalisen polun

Sosiaalidemokraattinen puolue (SDP os. Suomen Työväenpuolue) vaati Forssan ohjelmassaan vuodelta 1903 kansanvakuutusta, johon olisi kuulunut yleinen eläke-, sairaus- ja työttömyysvakuutus. Sanan varsinaisessa mielessä kyse ei ollut koko kansan vakuutuksesta vaan laajasta työväen vakuuttamisesta. Vakuutus olisi kattanut ”kaikki työntekijät ja heidän asemassaan olevat”. Rahoitus olisi tullut valtiolta.

Vuoden 1903 ”kansanvakuutus” olisi vakuuttanut vain työväen

Porvarillisella taholla ei löytynyt ymmärrystä laajalle vakuutukselle. Hyväksyttävämpi oli suppeampi, ns. Gentin malli, jossa vapaaehtoiset kassat hoitaisivat vakuuttamisen, ja vakuutetut osallistuisivat kustannuksiin. Valtio antaisi kassoille tukea. Tuon vuoden 1917 työttömyysturvalain käytännön merkitys jäi mitättömäksi: kattavuus oli suppea, ja korvausten taso minimaalinen. Sen sijaan 1917 lain periaatteellinen merkitys oli huomattava. Laki raivasi institutionaalisen polun, jolla vieläkin ollaan.

1920- ja 1930-luvuilla vasemmisto teki aloitteita pakollisen ja yleisen työttömyysvakuutuksen aikaansaamiseksi. Kaikki esitykset kariutuivat oikeiston vastustukseen. Itse asiassa vuonna 1929 työttömyysvakuutus käytännössä loppui, kun hallitus kielsi Suomen Ammattijärjestön toiminnan.

Esitykset pakollisesta työttömyysvakuutuksesta kaatuivat oikeiston vastustukseen

Vuonna 1933 Kivimäen vähemmistöhallitus teki esityksen uudesta työttömyysturvalaista, joka rakentui vuoden 1917 vakuutusmalliin: vapaaehtoinen, valtion subventoima kassajärjestelmä. Vasemmisto moitti esitystä valtion tukien riittämättömyydestä. Oikeisto puolestaan valitti, että SDP aikoo ”maksattaa poliittisen kiihoituksensa valtion kassasta”. Vasemmiston vaatima yleinen vakuutus torjuttiin vetoamalla tuollaisen mallin kalleuteen ja ”ennestäänkin korkeaan verorasitukseen”.  Vasemmalta ja oikealta tulevista moitteista huolimatta eduskunta hyväksyi 1934 Kivimäen esityksen.

SDP hyppää Hetemäen kelkkaan

Työttömyysturva nousi poliittiselle agendalle toisen maailmasodan jälkeen. Kekkosen punamulta hallitus asetti 1955 työttömyysturvan periaatekomitean. Komiteamietintö suositti laajaa ja pakollista vakuutusta. Työssäoloehto olisi 150 päivää, rahoitus kerättäisiin kaikilta kansaneläkemaksuja maksavilta ja hallinto keskitettäisiin Kelaan.

Työttömyysturvan periaatekomitea olisi keskittänyt hallinnon Kelaan

Sukselaisen maalaisliittolainen vähemmistöhallitus teki vuonna 1959 komitean ehdotusta myötäilevän esityksen, joka kuitenkin kariutui vakuutettujen piiriä, etuuksien tasoa ja rahoitusta koskeviin erimielisyyksiin. Eduskunta tosin lain jo kertaalleen hyväksyikin, mutta porvarilliset puolueet äänestivät lain toisessa käsittelyssä lepäämään yli vaalien. Kokoomus, Juha Rihtniemen suulla vastusti pakollista vakuutusta moittien sitä kalliiksi ja lisärasitteeksi ennestäänkin jo raskaasti verotetulle keskiluokalle.

Politiikan taustalla hääri työnantajien STK, joka oli käynyt neuvotteluita SAK:n kanssa kassamallista. Motiivina oli raha.  STK laski, että vapaaehtoinen kassamalli tulisi työnantajille halvemmaksi kuin pakollinen vakuutus. Edellisessä maksettaisiin vain kassan jäsenistä. Jälkimäisessä koko palkansaajakunnasta – Maalaisliiton pelisilmän tuntien kenties vielä maanviljelijöistäkin. Kokoomus Päiviö Hetemäen johdolla jätti STK:n linjan mukaisen lakialoitteen eduskunnalle.

Vapaaehtoisesta kassamallista tuli SKDL:n moittima luokkakompromissi

Kun poliittinen tie näytti olevan umpikuja – eduskunnassa kun oli vasemmistoenemmistö, mutta maassa maalaisliittolainen hallitus – SAK ja demarit tarttuivat STK:n ja Kokoomuksen tarjoukseen vapaaehtoisesta kassajärjestelmästä. Eduskunta hyväksyi mallin 1960. Tästä vuoden luokkakompromissista SKDL sai aiheen moittia demareita Hetemäen ja suurpääoman kelkkaan hyppäämisestä. Tuolla kelkalla on sittemmin ajeltu puolisen vuosisataa. Toki justeerauksia on tehty etuuksien tasoihin (esimerkiksi 1994 tapahtunut päivärahojen verollepano ja 1990-luvun lamaleikkaukset) ja täsmennyksiä rahoitusperiaatteisiin, mutta mallin perusrakenne on säilynyt.

Historiallinen jatkumo

Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa työttömyyskassat ovat pääsääntöisesti olleet ay-liikkeen hoitamia. Niinpä palkansaajien ammatillinen järjestäytymisaste näissä maissa on maailman korkeimpia ja ay-liikkeen yhteiskunnallinen valta merkittävä. Tämä on esimerkki siitä, että sosiaalipoliittiset instituutiot eivät pelkästään jaa rahaa taskusta toiseen. Instituutiot toimivat vallan lähteinä ja varastoina. Ay-liike ja sen vanavedessä SDP pelkää tämän valta-aseman rapautumista ja pääoman vallan kasvua. Siksi ne karsastavat yleistä, Kelan hoitamaa työttömyysvakuutusta.

Nykyisen työttömyysvakuutuksen rahoitukseen sisältyy elementtejä, jotka eivät noudata vakuutusajattelun kaikkia hienouksia, ja joita on helppo moittia. Kaikilta palkansaajilta kerätään maksut, mutta ansiosidonnaiset edut kartuttavat vain kassojen jäseniä. Muut saavat Kelan hoitamaa peruspäivärahaa tai työmarkkinatukea. Tätä ei koeta oikeudenmukaiseksi. Lisäksi yleinen ja pakollinen Kelan hoitama vakuutus olisi tehokas keino estää väliinputoamista ja alivakuuttautumista, mitkä ongelmat ovat nyt pandemian aikana tulleet entistä selvemmin esille. Oikeudenmukaisuuden palo ja huoli huono-osaisista on vahva politiikan ponnin. Taustalla on toki muutakin. Yleinen vakuutus olisi myös tehokas keino horjuttaa ay-liikkeen asemaa, joka usealla taholla koetaan liian vahvaksi.

Poliittinen kamppailu jatkuu

Vuoden 1960 työttömyysturvalaki ja sitä pari vuotta myöhemmin seuranneet työeläkelait aloittivat Suomessa työmarkkinallisen sosiaalipolitiikan aikakauden, jonka tulevaisuudesta ja institutionaalisesta jatkuvuudesta nyt käydään poliittista kamppailua. Siksi historialliset asetelmat näyttäisivät olevan vähän vinksin ja vonksin – mutta arvattavista syistä.

Korjattu vuosiluku ”Vuoden 1960 työttömyysturvalaki” (oli: 1950) 30.7.2020.