Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Työtön voi olla ”laiska” tai ”ahkera” tai jotain ihan muuta

Entä jos aktivointi ei aktivoi, koulutus ei lisää ammattitaitoa, eivätkä taloudelliset kannustimet kannusta? Mitä paremmin ymmärrämme työttömyyttä, sen paremmat mahdollisuudet on vaikuttaa työllistymiseen.

Hallitus on käynnistänyt parlamentaarisen, kahden hallituskauden mittaisen komitean uudistamaan sosiaaliturvaa. Muun muassa Iltalehti otsikoi komitean inspiroimana pääkirjoituksensa poleemisesti: ”Suomessa pitää siirtyä joutenolon kannustamisesta työnteon kannustimiin”.

Kahvipöytäkeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa ja myös poliittisessa retoriikassa on erotettavissa kaksi ääripäätä. On niitä, joiden mielestä ”työttömät ovat aina aktiivisia ja sosiaaliturvan tasosta riippumatta pyrkivät kaikin mahdollisin tavoin takaisin työelämään.” Toisaalta on niitä, joiden mielestä ”työttömät ovat saamattomia ja korkea sosiaaliturvan taso passivoittaa sohvaperunaksi.”

Kuinka voisi tasapainoisesti jaotella työttömien tilanteita?

Suurin osa ihmisistä on varmasti sitä mieltä, että edellä kuvattu jaottelu on kärjistys ja karikatyyri. Todellisuus on harmaan sävyjä mustan ja valkoisen välissä. Kuitenkin ajattelun apuvälineet ja mietteiden jäsentäminen auttavat hahmottamaan (sosiaali)poliittisesti tepsiviä keinoja työllisyysasteen parantamiseen.

Kuinka siis tasapainoisesti jaotella työttömien tilanteita? Yksi vastaus on monien vihaama, mutta vielä useampien rakastama nelikenttä!

Työtä, työtä, työtä tehdään

Taloustieteilijänä ajattelen asiaa kysynnän ja tarjonnan kautta. Lajitellaan siis ihmiset (työttömät) sellaisiksi, joilla on kysyntä- ja/tai tarjontarajoitteita.

Kysyntärajoite tarkoittaa sitä, että työn kysyntä on rajoitettua. Toisin sanoin yritykset eivät välttämättä ole innokkaita palkkaamaan tämän ryhmän ihmisiä.

Tarjontarajoite tarkoittaa sitä, että työn tarjonta on rajoitettua. Toisin sanoin henkilöt eivät välttämättä ole innokkaita tarjoamaan työtään markkinoille.

Edellä mainitut rajoitteet huomioiden muodostuu nelikenttä. Mielestäni se on varsin hyvä kuvaus todellisuudesta, ja varmasti jokaiseen nelikentän kohtaan sijoittuu merkittävä määrä ihmisiä. Käydään seuraavaksi nelikenttä läpi solu kerrallaan.

a. Ei kumpaakaan rajoitetta

Nämä henkilöt ovat sellaisia, jotka yritykset haluavat palkkalistoilleen. Toisaalta tämä ryhmä tarjoaa työtään aktiivisesti työmarkkinoille. Lopputulos on, että todennäköisyys pikaiseen työllistymiseen on suuri. Päättäjien näkökulmasta tärkeintä on pitää huolta, ettei uusia rajoitteita synny ja siten pitää työllistymisen todennäköisyys korkeana.

b. Tarjontarajoite, muttei kysyntärajoitetta

Näitä ihmisiä yritykset haluaisivat palkata töihin, mutta työn tarjonta on rajoittunutta. Kaikki varmasti tiedämme esimerkkejä tilanteista, joissa työttömän työmarkkinakelpoisuus on ihan kohdillaan, mutta heti työllistyminen ei innosta. Otetaan esimerkiksi muutaman kuukauden ”ylimääräinen” loma, kun kerran ansioturvalla kuitenkin elelee ihan mukavasti. Kyse voi myös olla siitä, että tarjolla olevat työtehtävät eivät innosta ja halutaan etsiä paremmin omia arvoja ja tavoitteita sopivaa työtä. Erityisesti tähän väestöryhmään purevat taloudellisten kannustimien parantuminen.

c. Kysyntärajoite, muttei tarjontarajoitetta

Tämä väestöryhmä olisi heti valmis astumaan takaisin työelämään, mutta yritykset nihkeilevät – kyse on siis työn kysynnän rajoitteesta. Voi olla, ettei työttömän koulutus tai ammattitaito kohtaa avoinna olevia työtehtäviä. Voi myös olla, että työvoimakustannus on liian korkea suhteessa työntekijän tuotokseen, jolloin työsopimusta ei ikinä synny.

Tämän ryhmän kohdalla kannattaisi vaikuttaa työn kysyntään esimerkiksi verokiilaa alentamalla. Palkkatuen käyttökin voi olla hyödyllistä siinä määrin, kun se alentaa yritysten työllistämisen riskiä erityisryhmille. Pysyvä tai liian matalan kynnyksen palkkatuen käyttö tuo puolestaan uusia ongelmia, joten sen käytön kanssa kannattaa olla varovainen. Myös esimerkiksi irtisanomissuojan tiukkuus vaikuttaa kysyntäpuoleen – oikein tiukka irtisanomissuoja tarkoittaa suuria kustannuksia, mikäli rekrytointi epäonnistuu. Ymmärrettävästi rekrytointeja tehdään siten vähemmän, kun irtisanomissuoja on korkea. Suomessa häviäjiä ovat erityisesti ne, joiden on vaikea uskottavasti signaloida työmarkkinakelpoisuuttaan. Näitä ryhmiä ovat esimerkiksi pitkäaikaistyöttömät, maahanmuuttajat tai matalasti koulutetut henkilöt.

d. Sekä kysyntä- että tarjontarajoitteita

Työvoimapolitiikan kannalta vaikein ryhmä koostuu niistä, joita yritykset eivät ihan ensimmäisenä ole halukkaita palkkaamaan, ja syystä tai toisesta nämä henkilöt itsekin ovat luopuneet aktiivisesta työnhausta. Joskus puhutaan syrjäytyneistä. Kenties leimallisimmin tämä ryhmä koostuu henkilöistä, joilla on elämänhallintahaasteita, päihdeongelmia tai muita terveydellisiä pulmia. Tämän ryhmän työllistämiseksi ei riitä pelkästään työn kysyntään tai tarjontaan liittyvät toimenpiteet, vaikka kuinka hyviä ne olisivatkaan, vaan on sovellettava koko työvoimapolitiikan repertuaaria työkyvyn eheyttämiseksi.

Malli tuo todellisuuteen johdonmukaisuutta

Edellä kuvattu malli on tehty rautalangasta – se on yksinkertaistus todellisuudesta. Mallin avulla voi kuitenkin jäsentää maailmaa rakenteellisella ja johdonmukaisella tavalla. Se on ei-matemaattinen kuvaus sinänsä tyypillisestä taloustieteellisestä mallista. Mallin matemaattinen formalisointi saattaisi tuottaa jotain hyvinkin mielenkiintoista lisätietoa loogisista yhteyksistä, mutta jätetään se tuonnemmaksi.

Kaikissa edes jollakin tavalla vaikuttavissa uudistuksissa tulee olemaan voittajia ja häviäjiä.

Malli kertoo mm. sen, että pareto-parannusta on vaikea löytää. Toisin sanoen ei ole olemassa uudistusta, joka parantaisi jonkun asemaa heikentämättä kenenkään muun asemaa. Tämä tarkoittaa sitä, että päättäjien kannattaisi teroittaa parhaat retoriset aseensa uudistuksista viestittäessä. Kaikissa edes jollakin tavalla vaikuttavissa uudistuksissa tulee olemaan voittajia ja häviäjiä.

On myös niin, että yhdelle ryhmälle tehokas toimenpide ei välttämättä toimi toiselle. Sosiaaliturvan leikkaus nostaa työllistymisen todennäköisyyttä tarjontarajoitteisille, mutta alentaa hyvinvointia niiden kohdalla, joilla on kysyntärajoitteita. Toisaalta velvoittavien aktivointitoimenpiteiden lisäys saattaa parantaa sekä kysyntä- että tarjontarajoitteisten asemaa pitemmän päälle, mutta haitata niiden asemaa, joilla ei rajoitteita ole. Huonosti suunniteltu politiikkahan saattaisi kohdentaa toimenpiteitä sellaisille ryhmille, jotka eivät toimenpiteistä hyödy, jolloin työllistymisen todennäköisyys pienenee.

Optimaalinen politiikka riippuu väestöryhmien suuruuksista; mitä enemmän esimerkiksi kysyntärajoitteisia on, sitä enemmän tulisi painottaa tälle ryhmälle sopivaa politiikkaa. Toisaalta optimaalinen politiikka riippuu siitä, kuinka päättäjät arvottavat eri ryhmien hyvinvointia

Jos puoluepoliittinen ryhmittymä on sitoutunut vain ja ainoastaan edistämään samanaikaisesti sekä kysyntä- että tarjontarajoitteisten tilannetta, saattaa maailma helposti näyttää siltä, että työttömiä kuritetaan ja taloudellisista kannustimista puhuvien ”maailmankuva” on ”kylmä”. Toisaalta, jos puoluepoliittinen ryhmä on asemoitunut edistämään hyvätuloisen ja koulutetun keskiluokan tilannetta, saattaa se sosiaalipoliittisen kehikon puitteissa johtaa heikompien sivuuttamiseen ja taloudellisten kannustimien vaikutusten yliarviointiin.

Sosiaaliturvan kolikolla on monta puolta ja kaikki ne puolet tulee ottaa huomioon. Siksi onkin kiinnostavaa nähdä, mitä sosiaaliturvaa valmisteleva komitea saa aikaan vai saako mitään. Pelätään siis SATA-komitean tyyppistä tekemistä (vaikkei sekään ihan turha komitea ollut), mutta toivotaan jotain radikaalimpaa.

Seuraavan kahdeksan vuoden aikana tulen seuraamaan tarkasti Pasi Moisio-indeksiä; mitä harmaammat hiukset, sitä enemmän mutkia matkassa – ja päinvastoin.