Siirry sisältöön
Näkemyksiä sosiaaliturvasta
|
26.5.2019

Suoraan sosiaaliturvasta -podcast, osa 3: Tekstiversio


O: Tervetuloa tähän Sosiaaliturvan podcast-lähetykseen. Tänään aiheena on sosiaaliturvan ihmiskäsitys, ja täällä on keskustelijoina Mikko Niemelä Turun yliopistosta ja Hennamari Mikkola Kelan tutkimusosastolta. Ajatuksena on keskustella siitä, miten me ihmiset teemme päätöksiä, ja ehkä erityisesti silloin, kun olemme sosiaaliturvan asiakkaana. Taloustieteilijänä, jollainen mä olen, olen siis Otto Toivanen, luonteva lähtökohta on homo economicus -nimellä kulkeva olio, jota ei oikeasti ole olemassa, joka osaa aina erheettömästi kaiken käytettävissä olevan tiedon varassa tehdä omasta näkökulmastaan fiksuja päätöksiä. Mikä Henna-Mari sun käsitys on siitä, miten sosiaaliturvan asiakkaat käyttäytyvät? Millaisia päätöksentekijöitä sinne tulee?

H: Se varmasti riippuu aika lailla asiakkaan elämäntilanteesta, millaisessa tilanteessa hän on ja minkä ikäinen hän on. Voisin ottaa esimerkkinä sen, kun 2010-luvulla tuli takuueläke, tällainen uusi tukimuoto. Sen sai puhelimen avulla hoidettua. Voisi siis sanoa, että kyllähän ihmiset odottavat, että se palvelu minkä Kelastakin saa, olisi mahdollisimman helppoa ja vaivatonta. Se voi olla jopa yllätys, jos sen voi hoitaa helposti puhelimitse. Mutta tietysti, jos ajatellaan vaikka opiskelijoita, niin opiskelijahan voi toimia hyvinkin näppärästi verkossa ja hoitaa asiat siellä, eikä tarvita erityisiä kohtaamisia, vaan hän pystyy sieltä näppärästi hakemaan etuutensa. Mutta sitten voi olla, että jotkut käsitteet tähän liittyen voivat olla niin monimutkaisia, eikä niitä edes ymmärrä, jolloin tarvitsisi avustavia keinoja.

O: Mites Mikko, sä olet tutkinut laajalla skaalalla näitä sosiaaliturvan käyttäjiä. Mikä sun käsitys on siitä, että kuinka hyvin ne meistä jotka siellä kumminkin asioivat osaavat siellä omia asioitaan hoitaa?

M: Olen Henna-Marin kanssa kyllä samaa mieltä, että varmaan vaikuttaa aika paljon se, mistä on kysytty. Se on varmaan aika selvää, että emme me hirveän rationaalisia käyttäytymiseltämme olla. Yksi voi tietysti olla tämä talous ja tulojen kasvu ja sen huomioon ottaminen. Mutta sitten me mietimme myös aikaa ja vaivaa, ja meidän tietomme vaikkapa erilaisista oikeuksista ei välttämättä ole ihan täydellistä. Meillä ei ole täydellistä informaatiota siitä, mikä olisi edellytys sille rationaaliselle valinnalle. Olemme yleensä aika epätäydellisen informaation varassa ja toimimme joskus mielijohteesta. Myöskään meidän preferenssimme eivät ole täydellisiä, saatamme joskus preferoida aikaa ja vaivattomuutta, ja taloutta vasta sen jälkeen. Se voi näkyä sosiaaliturvaetuuksissa. Ne ovat luonteeltaan vähän erityyppisiä. Jos mietitään esimerkiksi työeläkettä ja sen kertymistä, niin ne ovat pitkän aikavälin prosesseja. Ne kannattaa ottaa huomioon jo kolmekymppisenä, että mitä tulee työeläkkeen saamiseen, ja eläkejärjestelmän näkökulmasta, mitä ne viimeiset vuodet ovat, ja tämän tyyppisiä asioita. Sitten taas meillä on tällaisia lyhyitä etuuksia. Jos me sairastumme, meillä on sairausvakuutus, tai jos tulee perheenlisäystä, niin vanhempainvapaat ja lapsilisät ja niin edelleen. Niissä on kaikissa vähän erityyppinen toimintalogiikka ja erityyppinen informaatio myös. Jos tulee yhtäkkiä vaikkapa sellainen sairaus, jota et ole ennen sairastanut etkä hakenut sairauteen turvaa, niin sen opetteleminen voi olla aika vaikeaa. Samoin kun puhutaan perhevapaista ja vaikkapa isien käyttämistä vapaista, niin ne voivat olla joskus aika monimutkaisen näköisiä systeemejä, että montako päivää pitää odottaa ja missä vaiheessa sitä haetaan. Silloin joku voi preferoida, että ajan ja vaivan säästämiseksi käytän vuosilomani siihen, ja se näkyy sitten ikään kuin epärationaalisena käyttäytymisenä, vaikka se voi olla sille ihmiselle aika järkevä valinta.

O: Tämä on mun mielestä mielenkiintoista, koska taloustieteilijänähän tätä miettii hyötyjen ja kustannusten kautta. Jos se tietojen esiin onkiminen on tehty kovin vaikeaksi, se on kustannus, koska aika on myöskin hyödyke ja resurssi. Silloin äkkiä pitää lähteä miettimään sitä, kuinka paljon pitää investoida siihen, että se tieto on jotenkin luontevasti saatavilla. Miten sun mielestä Henna-Mari tätä on Kelassa mietitty, ja miten tässä suhteessa on kehitytty yli ajan?

H: Kyllähän tässä ovat esimerkiksi tulorekisterin käyttöönotto ja sen tyyppiset, ja miten esimerkiksi verottaja toimii tänä päivänä, niin sitähän ihannoidaan. Eli jos ihmisestä ne tiedot löytyisivät helposti ja automaattisesti. Voisi ajatella tulevaisuudessa, että vaikka tekoälyn avulla voitaisiin tehdä arvioita, tekoäly olisi avustajana, joka antaisi vaihtoehtoja, että mitä tälle asiakkaalle kuuluu, kun tiedot ovat jo olemassa. Ja tietysti siinä kohtaa tullaan vielä tähän tilanteeseen, jossa asiakas joutuu asioimaan, sanotaan nyt vaikka Kelan työttömyyskassan, TE-toimiston ja kunnan kanssa. Silloin kun on monta viranomaista siinä, niin se tietojen vaihto ja tiedon kulku, miten tämä asia pärjää tässä systeemissä, niin sen infrastruktuurin luominen, että asiakas kokisi, että on turvassa, että hänen tietonsa ovat oikeita ja luotettavia. Sitä kautta päätöksenteko helpottuisi. Että tosiaan kuten Mikkokin tuossa sanoi, niin puhutaan paljon näistä informaatioloukuista. Ihminen ei välttämättä hahmota sitä muutosta, että mikä se kokonaistilanne tulee sitten olemaan. Pitäisi olla tietoinen tai olla sellainen avustaja tai palvelu, joka auttaa vaikeassa tilanteessa, kun ei tiedä, että miten nämä asiat tulevat vaikuttamaan mun elämään ja tuloihin jatkossa. Ja sitten voi olla niin, että asiat jäävät kesken.

O: Mites Mikko, sä otit esiin nämä pitkän aikavälin eläkkeet ja lyhyemmän aikavälin etuudet. Mä olen ymmärtänyt, että eläkkeet ovat esimerkki siitä, siellä on aika paljon tutkimusnäyttöä, että hyvin monellakin ihmisellä, korkeasti koulutetuillakin, on vaikeuksia tehdä fiksuja eläkepäätöksiä. Usein erehdytään ajattelemaan, että ei eletä ihan niin pitkään kuin eletään, tai kuvitellaan että terveys pysyy hyvänä pidempään kuin mitä on realistista odottaa. Miten tällaiset näkyvät Suomessa? Voisi ajatella, että nämä ovat sellaisia asioita, jotka liittyvät lähinnä sellaisiin eläkejärjestelmiin, joissa ihminen joutuu itse tekemään päätöksiä. Mutta Suomessahan tällaisia tilanteita ei ihan hirveästi tule, muuta kuin sen osalta, että kuinka pitkään töitä teen ja minkä palkkaiseen työhön hakeudun.

M: Joo, meillä Suomessa tässä mielessä onneksi on se, että me emme saa tai meidän ei tarvitse, riippuen vähän tulokulmasta, huolehtia eläkkeittemme sijoittamisesta tai muusta. Mutta se näkyy sitten ehkä enemmänkin siinä, että vaikkapa näiden perhevapaiden näkökulmasta, mikäli lapsia tulee vaikkapa kolme ja joka kolmas vuosi, ja äiti jää kotihoidon tuelle, niin se on valtava lovi eläkkeessä sen periodin jälkeen. Ja kun myös tiedetään tutkimustiedon mukaan se, että tällaisen periodin jälkeen on vielä aika vaikea työllistyä. Ne ovat tämän tyylisiä enemmänkin, että missä määrin ihmiset edes miettivät sitä, että millä tavalla tämä eläke nyt kertyy. Toisaalta meillä on sinänsä hyvä systeemi, että meidän ei jokapäiväisessä elämässä myöskään tarvitse onneksi miettiä sitä, että mitä tämä nyt tarkoittaa mun eläkkeelle. Sillä tavalla voidaan olla turvallisin mielin. Esimerkiksi Ruotsissa, jossa tuli jokunen aika sitten se pieni osuus, jonka ihminen sai itse sijoittaa, niin se otettiin alkuun innolla vastaan, kunnes huomattiin, että tämä onkin aika vaikeaa. Loppupeleissä ihmiset ovat aika pitkälti ulkoistaneet sijoitustoimintansa muualle, koska siinä on se riski, että sulla ei ole sellaista informaatiota, ja siinä on hirveä opettelu, jos ei ole tottunut mitenkään sijoittamaan mitään varojaan.

O: Mä tartun tuohon, mitä sanoit näistä vanhempainvapaista. Me ollaan tähän asti puhuttu paljon siitä, että mitä ongelmia päätöksenteossa on silloin, kun sä haet niitä etuuksia, ja kuinka vaikeaa sinne työmarkkinoille on sitten palata. Tai mitkä ne pitkän kotonaolon vaikutukset siihen eläkkeeseen sitten aikanaan, useamman kymmenen vuoden jälkeen, ovat. Mutta onko tällaisia muita, osaatko Henna-Mari sanoa tästä?

H: Kyllähän varsinkin tämän perusturvan osalta, silloin kun olet pitkäaikainen toimeentulotuen asiakas niin elämäntilanne voi olla sellainen, että ei pysty tai ole voimia katsoa kovin kauas. Siinä hyvinkin pieni euromäärä saattaa vaikuttaa siihen ratkaisuun, että ottaako jotakin väliaikaista työtä vastaan. Tottakai voi olla niin, että jos siitä ei jää yhtään käteen tai jää joku parikymppiä käteen, niin se ratkaisu voi sitten olla, että voi olla jopa kalliimpaa hakeutua sinne työpaikalle. Mutta toisaalta taas pitkällä aikavälillä se, että joskus pystyy vielä kiinnittymään työmarkkinoille, niin tottakai silloin kannattaa ottaa se työpaikka vastaan, että ei vieraannu kokonaan työelämästä. Ja tietysti opiskeluunkin tämä liittyy samalla tavalla. Varsinkaan nuoret eivät ehkä hahmota sitä.  Muistan itsekin joskus miettineeni nuorena, että miksi opintotuki on pienempi kuin peruspäiväraha. Sitä ei ehkä hahmota, että se on kuitenkin investointi tulevaisuuteen. Sitten kun sä opiskelet, niin sulla on mahdollisuus saada työtä ja mennä elämässä sitä kautta eteenpäin. Että kyllähän näitä tilanteita on todella moninaisia, joissa sitten pitäisi pystyä ihmistä auttamaan ja katsomaan kauemmas.

O: Otetaan tähän väliin kenties vähän erilaista näkemystä. Meillä on vieraana Pohjoinen teoria kaikesta -kirjan kirjoittaja Anu Partanen. Hei, Anu!

A: Hei!

O: Kirjassasi hyvin mielenkiintoisella tavalla vertailet pohjoismaista yhteiskuntamallia ja Yhdysvaltojen yhteiskuntamallia kokemusasiantuntijan ja paljon lukeneen ihmisen näkökulmasta. Meidän keskustelumme keskiössähän oli sosiaaliturvan ihmiskäsitys, niin mikä sun näkemys on, perustuvatko tämä pohjoismainen yhteiskuntamalli ja yhtäältä Yhdysvaltojen yhteiskuntamalli erilaiselle ihmiskäsitykselle?

A: Musta tuntuu, että usein taustalla on osin se, että Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen ihmiset ja kulttuuri lähtevät samanlaisesta ajatuksesta, että kaikki yksilöt ovat arvokkaita ja tasavertaisia. Mutta Yhdysvalloissa ajatellaan paljon, että kaikilla yksilöillä on vastuu siitä, että he käyttävät lahjansa ja potentiaalinsa mahdollisimman hyvin, ja siellä paljon ikään kuin juhlistetaan erityisyksilöitä, niitä jotka ovat pystyneet kunnianhimonsa tai muiden taitojensa avulla pärjäämään. Meillä Pohjoismaissa taas ajatellaan enemmän, että jatkossakin, ei vain silloin syntyessään vaan myöhemminkin, kaikki ovat tasavertaisia, ja meidän pitää tukea jokaista riippumatta siitä, ovatko he huippuyksilöitä vai ei. Se vaikuttaa tietenkin siihen ajatukseen, että miten sosiaalitukia rakennetaan, miten paljon ne tukevat ja miten paljon eivät. Yhdysvalloissa ajatellaan eri lailla myös perheen roolia ja yksilön roolia. Yhdysvalloissa ajatellaan paljon, että perhe on se yksikkö, joka tukee, ja että jokainen perhe päättää, mitä he haluavat ja tarjoavat lapsilleen, ja valtio on kauempana ja sen ei pitäisi sekaantua. Meillä taas ajatellaan, että lapsilla on oikeuksia riippumatta heidän vanhemmistaan tai siitä, mitä vanhemmat haluavat tai pystyvät heille tarjoamaan. Siinä valtion tai sosiaaliturvan täytyy tulla mukaan tarjoamaan kaikille yhtäläiset mahdollisuudet.

O: Miten tämä näkyy siinä, että kuinka näkyväksi tämä sosiaaliturvajärjestelmä on Yhdysvalloissa tehty?

A: No tämähän on todella kiinnostava kysymys, koska Yhdysvalloissa pyritään paljon järjestämään sosiaaliturvakysymyksiä veronalennuksina ja toisaalta käyttäen yksityisiä yrityksiä. Siinä on tietenkin ihan ideologinen näkemys, että on parempi, että ei oteta ihmisiltä rahaa valtiolle ja ojenneta sitä sitten takaisin, vaan annetaan etuudet vähennyksinä. Ja toisaalta on ajatus, että yksityiset yritykset olisivat tehokkaampia. Mutta siitä seuraa sellainen ilmiö, josta amerikkalaiset tutkijatkin ovat puhuneet käsitteellä submerged state, eli piilotettu valtio, että siitä systeemistä tulee hirveän vaikea ymmärtää. Jos esimerkiksi otetaan Suomesta esimerkki kotitalousvähennyksestä. Aika monen on vaikea ymmärtää, että miten paljon oikeasti hyödyn siitä sen jälkeen, kun mun verotus on valmis? Samalla tavalla, jos Yhdysvalloissa erilaisia lastenhoitotukia tai muita ohjataan verotuksen kautta, niin eivät ihmiset oikeastaan edes ymmärrä, että he saavat sitä tukea tai miten paljon se on, ja sitä on todella vaikea vertailla, että mitä se tuki sitten on jollekin. Ja sitten tulee usein sellaisia systeemejä, että varakkaista itse asiassa tuetaankin käytännössä enemmän kuin köyhiä. Se näkyy tutkimuksissa, joissa amerikkalaisilta on kysytty erilaisia etuuksia, opintolainan korkotukea tai erilaisia terveydenhuollon järjestelyjä, että oletko nauttinut näistä julkisista palveluista. Ihmiset sanovat, että ei, vaikka oikeasti ovat. Mutta he eivät ymmärrä, he luulevat saavansa sen vaikka yksityiseltä palveluntarjoajalta tai sektorilta, vaikka tosiasiassa yhteisistä varoista korvataan yksityiselle se hoito. Pohjoismaissa taas on lähdetty toisesta kulmasta. Meillä on aika selkeää, että esimerkiksi lapsilisä on rahaa, joka tulee tilille, ja jokainen näkee sen. Tämän mun tutkimustyön perusteella ajattelen, että sellainen malli on oleellinen, että ihmiset oikeasti ymmärtävät, kuka saa, mitä saa, minkä takia. Siksi on parempi ehkä tehdä tällaisia hyvin selkeitä rahasysteemejä kuin kovin monimutkaisia vähennyksiä ja ikään kuin piilotettuja polkuja.

O: Tämä on tosi mielenkiintoista ja tietysti suomalaisesta näkökulmasta outoa, että ihmiset eivät ymmärrä saavansa tukia. Itsekin tiedän, että Yhdysvalloissa on esimerkkejä siitä, että ihmiset luulevat olevansa yksityisen sairasvakuutuksen piirissä, kun ovat julkisen piirissä. Sellainen teema, joka tähän kytkeytyy ja jota myös käytiin tässä keskustelussa läpi, on erilaiset käyttäytymisharhat, jotka, otan vähän eri esimerkin, liittyvät eläkkeisiin, joissa kun ihmiset joutuvat tekemään itse valintojaan, niin vaarana on se, että säästetään liian vähän, kun ei ymmärretä sitä, että se kertyy pikkuhiljaa pikku puroista, ja aliarvioidaan se, että kuinka pitkäikäisiksi eletään ja aliarvioidaan myöskin se, kuinka raihnaisina se loppuelämä sitten vietetään. Tämä on myös yksi esimerkki, jossa Yhdysvaltain järjestelmä eroaa jyrkästi pohjoismaisista järjestelmistä.

A: Joo, ja usein näissä on sellainen kysymys, että asiat jotka kuulostavat päällisin puolin järkeviltä eivät ehkä käytännössä olekaan järkeviä, koska ihmiset eivät toimi niin järkevästi kuin mitä oletamme. Mutta Yhdysvalloissahan ajatus on, että siellä on tällainen hyvin kansaneläkemäinen peruseläketuki, ja sen päälle ihmiset sijoittavat koko ajan yksityisiin eläkevakuutuksiin. Usein työnantajat tukevat niitä työuran varrella. Mutta sehän johtaa siihen, että käytännössä hyvin suurella osalla amerikkalaisista ei ole mitään eläkesäästöjä, se on ihan järkyttävän suuri osuus. Nytkin voimme katsoa elokuvia, kuten tämä Oscar-voittaja Nomadland, jossa kuvataan konkreettisesti oikeassa elämässä tapahtuvia asioita, vaikka se on fiktiota. Että on vaikka eläkeläisiä, jotka elävät pakettiautossa tai asuntovaunussa ja kiertävät maata Amazonin tehtailla töissä, koska heillä ei ole eläkesäästöjä. Että ihmisillä ei ole siinä hetkessä ja nuorena välttämättä kykyä joko ymmärtää, mitä se merkitsee heidän eläketurvalleen tai ei ole yksinkertaisesti rahaa mitä säästää, vaan se tarvitaan siinä hetkessä ja tulee tällaisia malleja. Tottakai amerikkalaisessa systeemissä ne ihmiset, joilla on kykyä, koulutusta ja varoja, ottavat ehkä enemmän vastuuta itsestään ja omasta tulevaisuudestaan ja ymmärtävät paremmin, miten heidän eläkesäästönsä toimivat. Mutta samaan aikaan valtavan suuri osa väestöä ei pysty toimimaan sillä tavalla kuin ollaan ajateltu että ihmiset toimisivat, eri syistä. Itse ajattelen, että sosiaaliturvan isojen kysymysten pitäisi olla vähän kuin liikennesuunnittelu. Mehän lähdemme liikennesuunnittelussa siitä, että kaikki liikenneympyrät ja tiet koitetaan rakentaa niin, että autot toimivat automaattisesti turvallisella tavalla. Se ei ole vain se valinta, että noudatetaanko sitä liikennerajoitusta. Sosiaaliturvahan ihanteellisesti, tiettyyn rajaan saakka, pitäähän ihmisten jotain vastuuta omasta elämästään kantaa, mutta että perusasiat olisi rakennettu niin, että ne ohjaisivat aina oikeaan suuntaan, että se ei olisi vain kiinni siitä, että näkeekö se ihminen sen vaivan. Ja pystyykö se, sehän on usein se ongelma, eihän ihmiset pysty sijoittamaan, jos heillä on hyvin matalat palkat ja erilaiset perhetilanteet tai sairastuneita tai muuta sellaista.

O: Tämä on mun mielestä tosi mielenkiintoista. Itseasiassa se, mitä tuossa äsken sanoit tuosta liikennejärjestelmästä, on mun mielestä erinomainen analogia. Tämähän on ihan linjassa käyttäytymistieteellisen tutkimuksen kanssa siitä, että sillä miten asiat esitetään, voi olla aika huomattavia vaikutuksia siihen, miten ihmiset käyttäytyvät. Tässä kohtaa Anu mä kiitän sua, tämä oli erinomaisen mielenkiintoinen keskustelu ja lisä meidän podcastiin. Kiitos!

A: Kiitos!

O: Mites näihin liittyen, Mikko, maailmallahan on viimeisen kymmenen vuoden aikana innostuttu käyttäytymistieteestä yleensä ja käyttäytymistaloustieteestä, sen englanninkielinen termi on nodging, suomeksi se on kai tuuppaus, ja on havaittu, että se, miten esimerkiksi vaihtoehtoja esitetään ihmisille, vaikuttaa siihen, mitä valintoja he tekevät. Ja eri maissa on myöskin julkinen sektori lähtenyt kokeilemaan tätä, ja on saatu esimerkiksi ihmiset raportoimaan tulojaan paremmin verottajalle et cetera. Olisiko tämän tapaisissa tilanteissa, joista Henna-Mari äsken puhui, niin Suomessakin syytä miettiä tällaista tuuppailua, että ihmiset ymmärtäisivät katsoa sitä pitkän aikavälin hyötyä, eikä vain sitä ihan välitöntä hyötyä näistä päätöksistä?

M: Olisi joo ehdottomasti. Mitä tulee tuohon meidän vähimmäisperusturvaan, niin näkisin, että se missä sen paikka voisi olla, olisi esimerkiksi meidän aikuissosiaalityö. Silloin aikanaan, kun meidän toimeentulotuki siirrettiin toimeenpantavaksi kunnista Kelaan, niin yksi argumenttihan sen puolesta oli, että kunnilla on sen jälkeen enemmän mahdollisuuksia oikeaan sosiaalityöhön eikä pelkästään etuuden maksatukseen. Juuri tuon Henna-Marin esimerkin näkökulmasta, niin siinä olisi paikka ottaa esimerkiksi aikuissosiaalityöhön tämäntyyppinen. Mitä se varmasti jossain määrin onkin, mutta mä en oikein usko, että se on riittävän laajamittaista. Se pitäisi ollakin jotenkin ennalta ehkäisevämpää tai tulla ainakin aiemmin, kuin sitten, jos ihminen on pitkäaikaistoimeentulotukiasiakas, joka saa asumistukea ja työmarkkinatukea, ja sitten toimeentulotuki paikkaa tätä ensisijaista sosiaaliturvaa, ja sitten alkaa olla jo jotakin muitakin ongelmia. Siinä tilanteessa, kun ihminen tulee aikuissosiaalityön piiriin, ollaan jo vähän liian pitkällä, jolloin sitten se auttaminen on vähän hankalampaa. Hyvä sellainen esimerkki, missä tämä toimii jollain tavalla on opintotukijärjestelmä. Kun tuossa opiskelijoita seuraa ja heidän juttujaan kuuntelee työn ohessa, niin opintotukijärjestelmä on sellainen, että siinähän on työssäkäyntiä ja ne opintotukikuukaudet, paljonko saa tienata. Osa osaa sen todella hyvin, tuntee järjestelmän ja tietää tasan tarkkaan, milloin pystyy ottamaan kesäkuukausien toimeentulotuen vielä siihen johonkin väliin, milloin sitä pitää hakea ja milloin on pitänyt viimeiset duunit loppua, jotta siihen on oikeutettu. Siellä se ehkä onkin sellaista vertaistuuppaamista ja vertaisinformaatiota, ja se toimii siellä jollain tavalla. Sitä on ollut hauska seurata ja kuunnella, miten tämä toimii kyllä jossain määrin. Sitä ei tee koulu eikä Kela, vaan opiskelijat toinen toisilleen.

O: Opiskelijat ovat varmaan tässä suhteessa aika erikoinen ryhmä, koska he ovat aika yhdenmukainen ryhmä, he tuntevat toisensa ja verkostoituvat joka tapauksessa, ja he kaikki tietävät, että muutkin saavat tätä tukea. Mutta emmehän me tiedä meidän naapureista, että kuka saa mitäkin Kelan tukea ja milloinkin. Tällainen vertaisten kesken tapahtuva informaationvaihto sujuu opiskelijoiden kesken, mutta tuskin muiden sosiaaliturva-asiakkaiden kesken samalla tavalla.

H: Noihin opiskelijoihinkin liittyen, niin voi olla opiskelijoidenkin kohdalla sellainen tilanne, että jos sairastuu ja jos ei ymmärrä hakeutua sairaspäivärahalle, niin menettää sitten ne opintotukikuukaudet. Eli opiskelijoillakin voi olla tällaisia tilanteita, mutta pääsääntöisesti he ovat tietysti aivan oma ryhmänsä.

M: Joo, ja sanoisin tuohon, että esimerkiksi perhevapaat ja eläkejutut, niin vaikkapa työyhteisössä saatetaan kyllä keskustella näistä jutuista, miten tämä toimi nyt teillä ja missä vaiheessa pitää mitäkin ilmoittaa ja muuta. Mutta jos puhutaan ihan perusturvan varassa olevista pitkäaikaisasiakkaista, niin heillä ei ole välttämättä sellaista yhteisöä, mistä se tieto, tai ainakaan pätevä tieto, pystyttäisiin saamaan. Siinä kaivattaisiin vaikkapa nyt sitten sosiaalityön tyyppistä apua.

O: Kyllä kyllä. Muistin tuossa, kun puhuit näistä perhevapaista, niin muistelin sellaista norjalaistutkimusta, jossa, jos siis muistan oikein, näiden isyysvapaiden käyttöönotto levisi veljesten kesken, ja veljesten kesken tehokkaammin kuin työpaikalla miesten kesken. Eli siinä nämä sosiaaliset verkot tulevat näkyviin. Tämä on ehkä hyvä esimerkki, että tämäntapaiset ihmiset versus ne pitkäaikaisen perustoimeentulotuen varassa olevat, niin ne käyttäytymisharhat, jos niitä onkin, ovat kovin eri näköisiä, ja silloin varmasti tarvitaan erilaisia lähestymistapoja eri ryhmille. Olet varmasti siinä ihan oikeassa, että jos meillä on tällainen pitkäaikaisen tuen varassa ollut, niin olisi ollut hyvä puuttua hänen elämäänsä jo paljon aikaisemmin, mutta aina näitä tilanteita tulee olemaan, ja sitten täytyy miettiä, että millä tavalla sellainen ihminen sitten tekee päätöksiä, ja voiko systeemi jotenkin, vaikka sitten tällaisten tuuppauksien avulla, ohjata häntä tekemään niitä parempia tai ainakin vähemmän huonoja päätöksiä.

H: Tällaisia erilaisia uusia palvelumalleja on kokeilussa. Esimerkiksi nuorten osalta on sellainen tiedolla ohjaamisen palvelumalli, jonka vaikuttavuutta tutkitaan, mutta vielä ei tuloksia ole. Samaten on tällainen informaatiokirjeen lähettäminen isille, sellainen tutkimushankekin on menossa, mutta vielä ei siitäkään ole tuloksia. Mutta tämä on tulossa, ja sitten kun näitä tutkimuksia tehdään ja saadaan tuloksia näistä, niin ehkä nämä käyttäytymisvaikutukset nousevat paremmin esille.

O: Tämähän on yksi sellainen alue, jossa oma tutkijanääni pääsee esille, jossa näkyy se, että miten tutkijat ja järjestelmän pyörittäjät voivat tehdä hedelmällistä yhteistyötä. Yksi esimerkki vähän erilaisesta instituutiosta ovat verottajat. Käsittääkseni kaikissa Pohjoismaissa verottajat ovat lähteneet tekemään yhteistyötä tutkijoiden kanssa, esimerkiksi kirjeiden kautta. Satunnaistettujen kokeiden avulla on sitten päästy selville siitä, mikä niiden vaikutus oikeasti on. Siellä on nimenomaan tällaisia tuuppaus-tyylisiä kokeiluja tehty, sekä Suomessa että Tanskassa ja muissakin Pohjoismaissa. Kuulostaa lupaavalle, että niitä Suomessa myöskin sosiaaliturvan piirissä tehdään.

M: Joo, tuo kuulostaa todella hyvältä ja kuvaavalta siinä mielessä, että miksi meidän sosiaaliturvaa toimeenpanevissa organisaatioissa pitää olla tutkimusporukkaa, jotta tuollaisia pystytään tekemään. Eli kuulostaa hyvältä.

O: Mä palaan tuohon meidän keskustelun alkuun, pikkuhiljaa alkaa olla aika lopetella tätä keskustelua. Siinähän puhe kääntyi, ei niinkään käyttäytymisharhoihin, mitä ensin oletin, vaan siihen, mitä tietoa näille sosiaaliturvan asiakkaille on tarjolla. Sehän on mitä suuremmassa määrin tällainen design-kysymys. Voidaan kysyä, että jos lakipykälät on kirjoitettu, niin eikö se riitä, että se on siellä, että miten näitä jaetaan. Mikä teidän näkemyksenne on siitä, että mihin suuntaan tässä pitäisi mennä? Jos sitä tietoa ruvetaan jakamaan enemmän, niin sehän myös johtaa todennäköisesti siihen, että näitä etuuksia tullaan käyttämään jatkossa ”tehokkaammin” eli laajemmin hyväksi. Onko sulla Henna-Mari tähän näkemystä?

H: Ihan yleisperiaatehan se on, että näissä yhteisorganisaatioissa, keiden kanssa Kelakin tekee töitä, niin se tavoitehan on nimenomaan se, että asiakas saa hänelle kuuluvat etuudet ja palvelut. Sehän on ihan se perusperiaate. Eli jos sitä pystytään vielä parantamaan, että kaikki saavat ne, mitä heille kuuluu lainsäädännön mukaan, ja sitten pystytään vielä paremmin ohjaamaan elämänhallinnassa, niin tottakai se olisi hieno tavoite kaikkinensa. Mä jotenkin uskon siihen, että siihen menee aikaa, että saadaan modernia teknologiaa käyttöön ja että asiakas pystyy itse tarkistamaan omat tietonsa, ja että ne tiedot  kulkevat niin kätevästi, että se tulee helpottamaan tätä tilannetta. Mutta siihen menee aikaa. Se kestää ja vaatii investointeja.

O: Mites sä Mikko näet tämän?

M: No nyt esimerkiksi sosiaaliturvakomiteassa puhutaan jälleen kerran lainsäädännön yksinkertaistamisesta ja sen tarpeesta. Siitä se varmaan lähtee. Tuo lainsäädäntö on tottakai monimutkainen ja sille on syynsä, ja siinä on tietyt hyvät puolet, miksi se on yksityiskohtainen ja monimutkainen. Siitä lainsäädännöstähän se lähtee, mutta toisaalta sen asiakaspalvelukokemuksen näkökulmasta paras tapa voisi olla, että se asiakas ei välttämättä tiedä sitä, että hän asioi nyt useamman organisaation kanssa. Se on sitten niiden organisaatioiden huoli hoitaa se, ja asiakas pystyisi hoitamaan asiansa kerralla kuntoon. Se olisi silloin jo heti yksinkertaisempaa hänelle. Toki sitten asiakaspalvelutilanteessa, en tiedä miten se menee, tarkistetaanko vaikkapa Kelassa, että onko oikeutettu johonkin muuhunkin etuuteen kuin tähän etuuteen mitä hän nyt hakee, meneekö se jotenkin automaattisesti ja tuleeko siitä ilmoitus vai tarkistetaanko sitä ollenkaan ja jos tarkistetaan jotain, niin ilmoitetaanko siitä. En tiedä miten se menee. Mutta eihän tuolla tv:ssä paljon mainoksia ole, että tiesitkö että olet oikeutettu jos olet näin ja näin, ja ehkä siihen ei tarvitsekaan mennä.

H: Kyllä mulla on sellainen käsitys, että kyllä asiakasta neuvotaan, jos tällainen ilmenee. Esimerkiksi tämä takuueläke on ollut yksi esimerkki, se on ollut sellainen, jossa on iäkkäitä ja haavoittuvia ihmisryhmiä, että he varmasti saavat sen etuuden.

O: Hyvä. Tämä on ollut erittäin mielenkiintoinen keskustelu, ja ainakin mä olen oppinut lisää siitä, miltä se käytäntö näyttää. Kiitos teille molemmille.

M: Kiitoksia.

H: Kiitos.   

Seuraa sosiaaliturvan kehityksen isoja ja pieniä aiheita, tutkimuksia ja tilastoanalyysejä.

Tilaa uutiskirje
Estä evästeet