Sopisiko perhelääkärimalli Suomeen?

Tanskassa on käytössä suosittu perhelääkärimalli. Siinä tuttu lääkäri, yksityinen ammatinharjoittaja, on saattanut hoitaa samaa perhettä jo vuosikymmenten ajan. Hän tuntee potilaansa ja heidän elämäntilanteensa, eikä vaivojen selvittelyä tarvitse aloittaa joka kertaa nollasta. Vastaanotollekin pääsee nopeasti ja joustavasti.

Kelan tutkimusprofessori Hennamari Mikkola kertoo, että hieman samantapaisia malleja on käytössä myös muissa Pohjoismaissa ja esimerkiksi Keski-Euroopassa. Suomessakin perhelääkärimallia kokeiltiin kolmisenkymmentä vuotta sitten.

”Aina säännöllisin väliajoin perhelääkärimallia toivotaan takaisin. Juuri tällä hetkellä asian tekee ajankohtaiseksi käynnissä oleva sote-uudistus.”

Tulevien hyvinvointialueiden on mietittävä, miten ne selviävät esimerkiksi seitsemän päivän hoitotakuusta – miten palvelut hoidetaan tehokkaasti ja järkevästi niin, että kaikki kansalaiset tulevat hoidettua hyvin.

Kela kokeili perhelääkärimallia

Kela toteutti vuosina 1985–1993 perhelääkärikokeilun Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Lahdessa. Kokeiluun osallistui 40 000 asukasta ja 17 yksityistä ammatinharjoittajalääkäriä. Tulokset olivat hyviä, kirjoitti THL:n ylilääkäri Jukka Kärkkäinen THL:n 15.3.2018 ilmestyneessä Optimi-uutiskirjeessä.

Kärkkäinen arvioi kirjoituksessaan, että verrattuna tavalliseen terveyskeskukseen hoitoon pääsy ja hoitosuhteen jatkuvuus paranivat. Potilaat olivat myös tyytyväisempiä palveluihinsa kuin vertailuväestö, ja palvelujen käyttö lisääntyi varsinkin eniten hoitoa tarvitsevilla.

Kokeilun välittömät kustannukset olivat samaa tasoa kuin terveyskeskuksissa. Kokonaiskulut lähetteet ja sairaanhoitopäivät mukaan lukien olivat selvästi alhaisemmat kuin terveyskeskuksissa.

Olisiko perhelääkärimallin kokeilua pitänyt jatkaa?

Uudistusta ei kuitenkaan jatkettu. Taustalta on arvioitu löytyneen ainakin poliittisia ja ideologisia syitä, esimerkiksi haluttomuutta luoda Suomeen yksityislääkärimallia. Toisaalta kokeilun päättymisaikaan, 1990-luvun alussa, elettiin lamavuosia. Terveydenhuollosta leikattiin rajusti, eikä ajankohta ollut otollinen uudistushankkeille.

Asiaan lienee vaikuttanut myös vuoden 1993 valtionosuusuudistus, joka lisäsi merkittävästi kuntien valtaa päättää terveydenhuoltoon suunnattavista voimavaroista. Sen myötä valtio lähinnä rahoitti palvelut mutta ei enää ohjannut eikä koordinoinut niitä.

Terveyspolitiikkaa tarkasti seurannut Ilmarisen entinen toimitusjohtaja Kari Puro luonnehti taannoin Mediuutisten haastattelussa, että perhelääkärimallin jatkaminen pysähtyi työmarkkinaosapuolten kyvyttömyyteen sopia lääkäreiden palkanmaksuperusteista.

”Kokeilun päättyminen oli joka tapauksessa käännekohta. Saattaa olla, että silloin tehtiin virhearvio. Jos mallia olisi jatkettu, perusterveydenhuoltomme olisi nykyään varmasti aivan toisenlainen kuin nykyään”, Hennamari Mikkola miettii.

Suomalainen perusterveydenhuolto nojaa laaja-alaisuuteen ja tiimiajatteluun

Suomen nykyinen perusterveydenhuolto on rakentunut suurten rinnakkaisten järjestelmien eli terveyskeskusten, työterveyshuollon ja korkeakouluopiskelijoiden YTHS:n varaan. Sairausvakuutusten kautta rahoitetaan myös yksityisiä lääkärinvastaanottoja. Yksityislääkäritkin toimivat pääosin suurissa yrityksissä.

Mikkola muistuttaa, että perusterveydenhuolto on Suomessa hyvin laaja-alaista ja perustuu paljolti tiimiajatteluun. Esimerkiksi hoitajien työnkuva on laajempi kuin muissa Pohjoismaissa.

”Muutos nykytilanteesta tanskalaistyyliseen yksittäisten ammatinharjoittajien perhelääkärimalliin olisi valtava. Tavoite on kaiken kaikkiaan ehkä hieman epärealistinen.”

Hän pohtii, että Suomessa voisi olla kuitenkin mahdollista luoda jokin oma perhelääkärimalli.

”Asia voitaisiin varmasti organisoida useallakin eri tavalla. Jokin hyvinvointialue voisi ehkä kokeilla perhelääkäritoimintaa ostamalla palvelua palvelutuottajalta.”

Isot organisaatiot ostavat palveluita yleensä kuitenkin mielellään isoilta toimijoilta, erityisesti palveluiden luotettavuuden takaamiseksi.

”Ehkä vaikkapa isot, työterveydenhuollosta tutut yritykset voisivat tarjota myös perhelääkärityylisiä palveluita. Jos niiden palveluun sisältyisi kokonainen tiimi, se voisi tuoda hoitosuhteeseen lisää jatkuvuutta. Tiimi voisi paikata esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, kun potilaalle tutuksi käynyt lääkäri vaihtaakin työpaikkaa.”

Mikkola muistuttaa myös ajan keskeisestä ilmiöstä, terveydenhuollon digitalisoitumisesta.

”Perhelääkärimalliin pitäisi kenties sisällyttää ajatus, että lääkärit voivat toimia myös etänä. Utsjoen perhelääkäri voisi sijaita tällöin vaikkapa Helsingissä.”

Pitkäaikainen asiakkuussuhde on potilaan ja lääkärin etu

Mikkola korostaa, että pitkäaikaisen asiakassuhteen edut ovat sinänsä kiistattomia.

”Pitkäaikainen asiakassuhde, se, että lääkäri tunteen potilaansa taustat ja historiat, tekee asioinnista joustavampaa, helpompaa, tehokkaampaa ja säästää myös kustannuksissa. Perhelääkäri- tai perhetiimimalli toisi suomalaiseen, hyvin väestö- ja järjestelmäkeskeiseen terveydenhuoltoon varmasti myös lisää usein kaivattua asiakaslähtöisyyttä.”

Hän on sen sijaan epävarma siitä, kuinka kustannustehokas malli olisi.

”Ainakin Tanskassa heidän perhelääkärimallinsa on niin suosittu, että se on luonut lääkäreille vahvan neuvotteluaseman: kustannus- ja palkkataso ovat nousseet.”

Mikkola muistuttaa, että keskeisiä kysymyksiä on myös se, miten erilaisissa malleissa taataan loppujen lopuksi hoitosuhteen jatkuvuus.

”Järjestelmät tarvitsevat varmasti rinnalleen myös erilaisia vara- ja sijaisjärjestelmiä.”

Perusterveydenhuollon haasteet liittyvät enemmän resursseihin kuin rakenteisiin

Myös Suomen Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäki mielestä sote-uudistuksen tässä vaiheessa on hyvä tilaisuus etsiä perusterveydenhuoltoon uusia ratkaisuja.  Hän korostaa, että potilassuhteen jatkuvuus parantaa kiistatta hoidon laatua ja esimerkiksi lähetteet erikoissairaanhoitoon vähenevät.

Myllymäen mukaan yksittäisten ammatinharjoittajien muodostama, vain sairasvastaanottoon keskittyvä perhelääkärimalli ei kuitenkaan sovellu Suomeen, ei ainakaan pääasiallisena ratkaisuna. Myös hän nostaa esiin perusterveydenhuollon nykyisen laaja-alaisuuden:

 ”Perusterveydenhuollossa ihmisiä hoidetaan vauvasta vaariin. Tavallisten vastaanottojen lisäksi tarjolla on muun muassa fysioterapiaa, puheterapiaa, toimintaterapiaa, kotisairaanhoitoa, laihdutusryhmiä ja neuvolatoimintaa. Yksittäisen lääkärin ja hoitajan sijasta perhelääkärityöhön tarvitaan kyllä vähintään viiden lääkärin ja viiden hoitajan tiimejä.”

Suomen yksityiset lääkäriketjut ovat varsin suuria. Yhden tai kahden lääkärin ja hoitajien praktiikka vaatisi perustajaltaan isoja taloudellisia riskejä ja mittavia investointeja muun muassa tietojärjestelmiin.

”Toki jonkinlaista perhelääkärimallia olisi mahdollista tarjota myös yksityisten tai julkisten terveysasemien kautta. Yksityisillä lääkäriasemilla lääkärit toimivat nykyäänkin yleensä yksityisinä ammatinharjoittajina. Yksi vaihtoehto voisi olla myös jonkinlainen franchising-järjestelmä, kevytyrittäjyys, jossa tarvittava infrastruktuuri tulisi isolta taustatoimijalta.”

Myllymäki korostaa, että perusterveydenhuollon nykyiset ongelmat eivät kuitenkaan liity ensisijaisesti rakenteisiin vaan resursseihin.

”Perusterveydenhuoltoon tarvittaisiin lisää vähintään tuhannen lääkärin työpanos. Terveyskeskuksiin kaivattaisiin myös kokeneita yleislääketieteen erikoislääkäreitä.”

Nykyisellään terveyskeskukset eivät ole aina kovin houkuttelevia työpaikkoja.

”Jos resursseja on liian vähän ja jos työssä on koko ajan hirveä kiire ja riittämättömyyden tunne, on ymmärrettävää, että lääkärit hakeutuvat toisaalle.”

Onko perhelääkärimalli mennyttä aikaa?

THL:n tutkimusprofessori Ilmo Keskimäen mielestä olisi syytä pohtia, kuinka toimivia ratkaisuja eurooppalaiset perhelääkärimallit lopulta edes ovat. Hänen mielestään ne edustavat jo mennyttä maailmaa.

”Keskeisiin kysymyksiin kuuluu, miten niissä taataan toiminnan tasavertainen laatu joka puolella maata, miten ne pystyvät tarjoavat riittävän laaja-alaista palvelua ja miten niitä voidaan ohjata riittävän tehokkaasti.”

Keskimäki huomauttaa, että häntä askarruttaa esimerkiksi se, miten yksityiset perhelääkärit voivat vastata vaikkapa vanhenevan väestön tarpeeseen saada monipuolisia palveluita – tai kuinka tehokkaasti malli taipuu esimerkiksi diabeteksen ehkäisyyn väestötasolla.

”Sinänsä pyrkimykset hoidon jatkuvuuteen ja pitkiin asiakassuhteisiin ovat tietenkin erittäin kannatettavia. Potilaan ja lääkärin sijasta enemmän pitäisi nostaa esille kuitenkin potilas ja koko häntä hoitava tiimi.”

Keskimäen mukaan tapoja, joilla hoidon jatkuvuuteen päästään, kannattaa miettiä. Hän korostaa, että perusterveydenhuolto kaipaa lisää resursseja, mutta samalla myös uusia tapoja tehdä työtä.

”Vastaanottotoimintaa voidaan varmasti organisoida uudella tavalla myös ilman, että pitäisi luoda aivan uusia rakenteita.”