Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Peli­riippuvuus on aina myös sosiaalinen ongelma

Ongelmapelaaminen pitäisi tunnistaa nopeammin sosiaalipalveluissa tai etuutta haettaessa, sanoo aiheesta väitellyt Maria Heiskanen.
Teksti Johanna HytönenKuvat Vesa Tyni
VTT Maria Heiskasen väitöskirja tarkistettiin joulukuussa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
VTT Maria Heiskasen väitöskirja tarkistettiin joulukuussa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kuinka suuri ongelma peliriippuvuus on toimeentulotuen hakijoiden joukossa, Maria Heiskanen?

Moni peliriippuvainen hakee toimeentulotukea mutta vain osa heistä sitä saa. Jos ongelmapelaajalla on suuret tulot, toimeentulotukea ei laskennallisesti voi myöntää, vaikka rahantarve olisi velkojen vuoksi kova.

Miten peliongelmia voitaisiin ehkäistä?

Olisi tärkeää, että peliriippuvuus tulisi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ilmi. Moni peliriippuvainen esitti tutkimuksessani toiveen, että joku viranomainen olisi puuttunut heidän tilanteeseensa.

Siksi olisi tärkeää, että Kelassa tai sosiaalitoimessa selvitettäisiin etuuden hakijoiden tilanne mahdollisimman tarkasti esimerkiksi käymällä tiliotteet huolellisesti läpi. Pelaamisesta kysyminen voitaisiin ottaa mukaan etuusselvitykseen rutiininomaisesti.

Miten peliriippuvuutta pitäisi käsitellä yhteiskunnallisesti?

Peliongelma koskettaa aina myös ongelmaisen perhettä. Riippuvuudesta toipumiseen kuuluvat ajoittaiset retkahdukset ja häpeä. Niistä selviämiseen tarvitaan moniammatillista tukea. Siksi toivon, ettei sote-uudistuksessa käy niin, että ongelmapelaajalle annetaan palveluseteli terapiaan ja ajatellaan, että asia on sillä hoidettu.

Pelaajan omaehtoisen sitovan pelikiellon salliminen lainsäädännössä tukisi ongelmapelaamisesta irtautumista.