Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Lapin lumet, vappusataset ja eläkepoliittiset veto-oikeudet

Jotta tämän päivän eläkekeskustelun voi ymmärtää, kannattaa katsastaa sen historia. Työeläkejärjestelmä siirrettiin aikoinaan poliittisen sormeilun ulkopuolelle. Miksi?

Keväällä 2009 silloinen pääministeri Matti Vanhanen hiihteli Itä-Lapin lumilla. Siinä missä Mooses kohtasi Siinain erämaassa palavan pensaan ja sai jumalallisessa ilmestyksessä käskyn johtaa Israelin kansa pois Egyptistä, siinä Matti Vanhanen sai Kuusamossa näyn nostaa Suomen kansan eläkeikä 65 vuoteen. Helmikuun 28. hän sitten esitteli näkyään televisiossa. Toisin kuin Mooses, Vanhanen ei saanut mandaattia toimia näkynsä mukaan. Suomessa on nimittäin niin, että työeläkkeitä koskevat päätökset tehdään muualla kuin Kuusamon lumilla tai pääministerin kansaliassa.

Missä työeläkkeitä koskevat päätökset tehdään?

Vanhasen ehdotus tyrmättiin, ja hänelle tehtiin selväksi, että pääministerin ei tule sekaantua eläkekysymyksiin. Työeläkkeet kuuluvat työmarkkinaosapuolille! Poliitikkojen ei tule tunkea peukaloaan asioihin, jotka eivät heille kuulu ja josta he eivät mitään ymmärräkään. Pääministeri Vanhanen pantiin paikalleen.

Paikan osoittajina toimivat työmarkkinajärjestöt ja silloinen oppositiopuolue SDP. Muuan STTK:n Toimihenkilöunionin puheenjohtaja Antti Rinne paheksui pääministerin toimintaa. Rinteen mukaan eläkeasioissa on lähes viisi vuosikymmentä neuvoteltu ammattijärjestöjen kanssa. Rinne paheksui, että ammattiyhdistysliike on nyt sivuutettu näin tärkeässä eläkepoliittisessa päätöksessä. Tukea Rinne sai silloiselta SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaiselta, joka moitti hallituksen sanelupolitiikkaa eläkeiän korotuspäätöksessä. Hallitus perääntyi ja eläkeuudistuksen suunnittelu annettiin parttien käsiin.

”Lupaan 100 euroa nettona kuukaudessa useamman vuoden ohjelmalla toteuttaen alle 1 400 euron eläkkeisiin”, sanoi oppositionjohtaja Antti Rinne vappupuheessaan Heinolassa vuonna 2018. Puhe nostatti eläkeasiantuntijoiden kulmakarvoja: poliitikko sekaantumassa eläkepolitiikkaan. Eikä siinä vielä kaikki. Tämän vuoden marraskuussa, eduskunnan kyselytunnilla, Rinne pudotti uuden pommin. Hän vaati naisten eläkkeisiin korotuksia irrottamalla tarvittavat varat työeläkerahastoista. Rinne sai Vanhasen tavoin vastaansa työeläkeimperiumin. Erona tapaus-Vanhaseen on se, että nyt poliitikkopuolelta pääministerin ulostuloa kärkevimmin SDP:n sijaan suomii vuorostaan oppositiopuolue kokoomus.

Kaksi linjaa ja intressiristiriita

Jotta ymmärtäisimme tällaisen kupletin juonen, meidän on mentävä 63 vuotta taaksepäin historiassa. Vuonna 1956 nimittäin luotiin ne institutionaaliset rakenteet, jotka ehdollistavat nykyistä eläkepoliittista keskustelua.

Vuoden 1937 kansaneläke oli kokonaan rahastoiva. Vakuutetut maksoivat Kansaneläkelaitoksessa oleville yksilöllisille tileilleen eläkevakuutusmaksua. Tillille kertyneellä pääomalla oli tarkoitus myöhemmin rahoittaa eläke. Eläkkeen määrä riippui pääoman suuruudesta. Järjestelmä oli siis täysin maksuperusteinen (defined contribution).

Vuonna 1956 luotiin ne rakenteet, joissa nykyinenkin eläkepoliittinen keskustelu käydään.

Maailmansodan jälkimainingeissa tuli ajankohtaiseksi uudistaa eläketurvaa. Vastakkain oli kaksi linjaa, jotka pohjasivat perinteiseen palkansaajien ja maaseudun väliseen intressiriitaan. Palkansaajien edustajat kannattivat Bismarckilaista vakuutusmaksuin rahoitettua työeläkettä ja pohjalle tulevaa verovaroin rahoitettua tukiosaa. Maaseudun edustajat puolestaan tunsivat viehtymystä tasaetuperiaatteetta kohtaan. Heillähän oli pienet rahatulot ja heidän etujaan tasaeläke palveli paremmin kuin ansioihin sidottu työeläke.

Riitaa tuli siitä, mitä Kansaneläkelaitokseen kerätyille eläkepääomille tehtäisiin. Vakuutusmallissa ne olisivat säilyneet maksajiensa omaisuutena. Tasaeläkemallissa taas ne olisi käytetty rahoittamaan kaikille maksettavaa kansaneläkettä.

Eläkevarojen kaappaus

Tasaeläkelinjaan vaikutti ratkaisevasti V.J. Sukselaisen toiminta. Tuo monitoiminen poliitikko, joka toimi pääministerinä, Maalaisliiton puheenjohtajan ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana – saavutus johon kukaan muu ei ole pystynyt eikä tule koskaan pystymään – ajoi väkevästi tasaeläkelinjaa.

Eläkekomitean sihteeri Teivo Pentikäinen kuvasi muistelmissaan tapahtumien kulkua värikkäällä tavalla. Ensinnäkin hän moittii komitean poliitikkojäseniä siitä, että nämä eivät käsittäneet, mistä oli kysymys. Sukselaista hän piti asiansa osaavana populistina, joka ajoi muista piittaamatta maalaisten etua: ”Sukselainen ei taitavana poliitikkona tehnyt sitä virhettä, että olisi ryhtynyt väittelemään meidän kanssamme. Hän toisti kerta toisensa jälkeen vain yhtä lausetta: ”Lopetetaan yksilölliset tilit ja käytetään niistä vapautuvat rahat eläkkeisiin.” Tuo ehdotus oli niin yksinkertainen, että kaikki valiokunnan jäsenet käsittivät sen.”

Yksinkertainen ja ymmärrettävä sanoma oli tehokas.

Sukselaisen yksinkertainen ja ymmärrettävä sanoma oli tehokas. 23. toukokuuta 1956 hyväksytyn Kansaneläkelain mukaan eläkkeeseen oli oikeutettu jokainen yli 65-vuotias suomalainen. Eläke koostui kaikille maksettavasta pohja-osasta ja tulovähenteisestä lisäosasta. Ansiosidonnainen eläkkeenosa oli poistettu. Vakuutusmaksuihin pohjautuneet pääomat jaettiin kaikille eläkkeensaajille, siitä riippumatta olivatko he maksaneet vakuutusmaksuja vaiko eivät.

Imperiumin vastaisku

Palkansaajapiireissä ja demarien keskuudessa päätöstä pidettiin huutavana vääryytenä, Maalaisliiton toteuttamana eläkevarojen kaappauksena. Jos Maalaisliitto voitti vuonna 1956 taistelun kansaneläkkeestä se hävisi sodan vuonna 1962 voimaantulleista työeläkkeistä. Työmarkkinajärjestöjen, SDP:n ja Kokoomuksen läpirunnomasta työeläkejärjestelmästä tehtiin lakisääteinen mutta eläkevakuutusyhtiöiden hoitama pakollinen vakuutus. Järjestelmän hallinto tuli työmarkkinajärjestöjen käsiin.

Työeläkejärjestelmän hallinto tuli työmarkkinajärjestöjen käsiin.

Työeläkejärjestelmään rakennettiin siis institutionaalinen lukko, jotta maalaisliitolaiset eivät multaisia sormiaan järjestelmään enää pystyisi työntämään. Samalla työeläkejärjestelmä rajattiin poliittisen sfäärin ulkopuolelle. Työmarkkinajärjestöillä on veto-mahdollisuus poliitikkojen aloitteisiin.

Tämän veto-oikeuden vahvuutta ei ymmärtänyt pääministeri Matti Vanhanen ja näyttääpä se suloisesti unohtuneen myös pääministeri Antti Rinteeltä. Rinteen eläkepoliittiset ulostulot eivät pelkästään ihmetytä ”työeläkemafiaa”, niitä kummastelevat yhtäläisesti myös Rinteen entiset työmarkkinakamut ja puolueen uskolliset kannattajat.