Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

”Kuntoutus on aktiivisellekin reumaatikolle elinehto”

Ilman vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta Sinikka Lundberg, 65, liikkuisi nyt pyörätuolilla. Kuntoutus on lakimuutoksen myötä yhä useamman saatavilla.
Teksti Sabina MäkiKuvat Laura Vesa
”Kotoa lähtiessäni joudun aina miettimään, miten pärjään. Tiedän reumaihmisiä, joille on suuri tapaus päästä paikalliseen Prismaan. Kuntoutuksen ansiosta
elämäni on värikkäämpää”, kertoo reumakuntoutuja Sinikka Lundberg.
”Kotoa lähtiessäni joudun aina miettimään, miten pärjään. Tiedän reumaihmisiä, joille on suuri tapaus päästä paikalliseen Prismaan. Kuntoutuksen ansiosta elämäni on värikkäämpää”, kertoo reumakuntoutuja Sinikka Lundberg.

Koen olevani etuoikeutettu, sillä Kela on myöntänyt minulle 120 vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen käyntiä vuodessa. Se on johtunut varmaan siitäkin, että olen ollut itse aktiivinen. Ohjattu kuntoutus on aktiivisellekin reumaatikolle elinehto. Nykyajan tehokkailla lääkkeillä ja kuntoutuksella moni pystyy käymään töissäkin.

Minulla todettiin nivelreuma 13-vuotiaana. Siihen aikaan kun sairauteni todettiin, reumaa hoidettiin kultapistoksilla. Elimistöni ei sietänyt niitä, joten en saanut reumaan mitään hoitoa.

Perin kuitenkin äidiltäni innostuneen ja liikunnallisen elämäntyylin ja pärjäsin sen ansiosta. Äitini oli yrittäjä ja lisäksi kova voimistelemaan.

Ilman kuntoutusta en pystyisi näin aktiiviseen elämään.

Nykyään kuntoutus on fyysistä ja aktivoivaa. Olen käynyt monipuolisessa avokuntoutuksessa fysioterapeutilla ja allasjumpassa. Reuma jäykistää niveliä, ja kuntoutus onkin auttanut ylläpitämään liikkuvuutta sekä lihasvoimaa ja kuntoa. Ilman kuntoutusta en pystyisi näin aktiiviseen elämään.

Kouluttauduin kirkon nuoriso-ohjaajaksi 1970-luvulla. Uskolla on ollut minulle iso merkitys pienestä saakka. Opintomatkalla Israelissa tapasin ruotsalaisen aviomieheni.

Muutimme mieheni kanssa Ruotsiin ja saimme kaksi lasta. Lapset syntyivät vuoden välein ja jälkeenpäin ajateltuna liian lyhyen ajan sisällä. Sairauteni paheni.

Kun kävin toisen lapseni kanssa neuvolassa, lääkäri totesi, että ”poika voi hyvin, mutta kuinkas äiti”. Kävelin huonosti ja minun oli vaikea kantaa vauvaa. Minulle määrättiin lääkkeitä. 36-vuotiaana minulle suositeltiin sairauseläkettä.

Mieheni sai töitä Tampereen yliopistolta ja muutimme Kangasalle vuonna 1989. Alle 10 kilometrin päässä uudesta kodistamme sijaitsi kuntoutumiskeskus, joka oli erikoistunut reumakuntoutuksiin. Jo seuraavana vuonna osallistuin kuntoutukseen, jota oli laitosmuotoisesti 3–4 viikon jaksoissa. Siihen aikaan kuntoutujan rooli oli passiivisempi kuin nykyään.

Kuntoutus on ollut tärkeää myös mielenterveydelle.

Kuntoutus on ollut tärkeää myös mielenterveydelle. Jokaisella on ihmisarvo riippumatta siitä mitä tekee, mutta lasteni lähdettyä kotoa olen välillä kokenut, ettei minusta ole hyötyä yhteiskunnalle. On tärkeää, että kolmena päivänä viikossa minulla on aikataulu. Fysioterapeutista on myös tullut hyvä ystäväni. Menen kuntoutukseen aina mielelläni.

Neljä päivää viikossa minun on selvittävä kotona yksin, sillä mieheni käy tällä hetkellä Ruotsissa töissä. Pärjään kotona hyvin. Jos en saa jotain purkkia auki, sitten en avaa sitä.

Oli kauhea täräys, kun Kelan kustantama kuntoutus loppui tämän vuoden heinäkuussa täyttäessäni 65 vuotta. Onneksi kunta tarjoaa minulle jatkossa kerran viikossa kuntosalikäynnin sekä käynnin tutun fysioterapeutin luona – nyt tosin 11,30 euron hintaan.