Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Yhteiskuntarauha horjuu Suomessakin

Tyytymättömyys ei ole pelkästään huono asia. Sen kanavoiminen voi muuttaa yhteiskunnan rakenteita hyväänkin suuntaan. Toimiva sosiaalipolitiikka näyttäisi torjuvan eriarvoisuutta ja vihapuhetta.
Teksti Hanna MoilanenKuvat JOKA Museovirasto/U.A. Saarinen
Yleislakkolaisia Senaatintorilla kevättalvella 1956.
Yleislakkolaisia Senaatintorilla kevättalvella 1956.

Polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin, piteneviä leipäjonoja ja vapaaehtoistyötä tekevien julkista solvaamista. Vihapuhe kiehuu yli verkon syövereissä, ja anarkistit järjestävät mielenosoituksia. Onko Suomen yhteiskuntarauha rapautumassa?

Toimittaja Jeannette Björkqvist muistaa edelleen, miten hän ensimmäisen kerran löysi netistä oman valokuvansa, johon oli liitetty hänen yhteystietonsa.

”Se oli pelottava kokemus, vaikka mitään ei tapahtunutkaan. En tiedä, millainen ihminen pitäisi olla, ettei vihapuhe jättäisi jälkiä”, muistelee Hufvudstadsbladetin uutistoimittajana työskentelevä Björkqvist.

Kaikkein pahimmalta on tuntunut tappouhkauksen saaminen.

Kaikkein pahimmalta Björkqvististä on tuntunut tappouhkauksen saaminen. Useimmiten vihapalaute keskittyy naiseuteen, ulkonäköön, älyyn, suomenruotsalaisuuteen tai kuviteltuihin yhteyksiin maahanmuuttajien kanssa.

Vihapuhe on Björkqvistin mukaan viime vuosina muuttanut luonnettaan. Aiemmin keskustelua käytiin nimimerkin suojissa nettipalstoilla. Nyt vihaa ja solvaavia kommentteja levitetään Facebookissa ja Twitterissä ylpeästi omalla nimellä ja kasvoilla.
Usein sanotaan, että puhe on vain puhetta. Björkvist kertoo silti miettivänsä, onko jossain huonosti voiva ihminen, joka antaa puheen vaikuttaa niin paljon, että siitä seuraa tekoja.

Tyytymättömyys purkautui hyvinvointivaltion rakentamiseen

Poliittisen historian professori Pauli Kettunen Helsingin yliopistosta näkee suomalaisessa maahanmuuttovastaisessa liikehdinnässä paljon samaa kuin muualla Euroopassa. Hänen mukaansa äärinationalistit ajattelevat kansakunnan koostuvan kulttuurisesti samanlaisista henkilöistä.

”Tämä on kestämätön ajatus. Suomessakin on aina ollut etnisiä vähem­mistöjä, kuten saamelaiset ja romanit, sekä lisäksi suomen- ja ruotsinkielisiä. Myös elinolojen muutos on edennyt Suomessa epätasaisesti eri puolilla maata”, Kettunen havainnollistaa.
Kettusen mukaan ihmisten mielissä kupliva tyytymättömyys ei välttämättä ole huono asia. Se oli aikanaan hyvinvointivaltion rakentamisen merkittävä muutosvoima. Tyytymättömyys purkautui kansallisen menestystarinan luomiseen.

Suomessakin on aina ollut etnisiä vähem­mistöjä, kuten saamelaiset ja romanit, sekä lisäksi suomen- ja ruotsinkielisiä.

Kettunen muistuttaa, että Suomi on viimeisten vuosikymmenien ajan ollut Euroopan vakaimpia yhteiskuntia. Suomi selvisi sisällissodasta ja kasvatti elintasoaan harppauksin.

”Kuroimme kiinni eroa muuhun Eurooppaan ja rakensimme hyvinvointivaltiota rohkeilla uudistuksilla. Rikollisuus ja köyhyys vähenivät”, Kettunen sanoo.

Tutkijana Kettunen puhuisi mieluummin yhteiskunnallisesta integraatiosta kuin yhteiskuntarauhasta. Hänen mukaansa yhteiskuntarauha on terminä poliittisesti latautunut. Yleensä sitä käyttävät valta-asemassa olevat, jotka ovat huolissaan yhteiskunnallisista levottomuuksista ja valta-asemansa horjumisesta.

 Yhteiskuntarauha on terminä poliittisesti latautunut.

”Jos tavallisia suomalaisia syyllistetään yhteiskunnallisista ongelmista kilpailukykypuheella, siitä seuraava tyytymättömyys voi olla yhteiskuntarauhan kannalta horjuttavampaa kuin tyytymättömyys, joka kanavoitui sodan jälkeen toiminnaksi puolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen sisällä”, Kettunen analysoi.

Vihapuhujat aiheuttavat radikalisaatiota

Populistinen liikehdintä näkyy kansainvälisesti esimerkiksi äärioikeistolaisten puolueiden vaalimenestyksenä, brittien päätöksenä irtautua Euroopan unionista ja Donald Trumpin etenemisenä Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailuun. Suomessa perussuomalaiset nousivat hallituspuolueeksi.

Tutkijatohtori Niko Pyrhönen Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksesta muistuttaa, että populismilla on myös myönteisiä vaikutuksia yhteiskuntarauhan kehitykselle.

”Kun radikaaleimmat ideat käydään läpi ja altistetaan demokraattiselle prosessille, niissä piilevät ongelmat alkavat paljastua”, Pyrhönen muotoilee.

Vihapuhe tihkuu verkosta myös arkisiin kohtaamisiin.

Pyrhönen pitää vihapuhetta tällä hetkellä yhtenä suurimmista yhteiskuntarauhan uhkaajista. Hän näkee vihapuheen tihkuvan verkosta myös arkisiin kohtaamisiin.

”Kyse ei ehkä ole samoista ihmisistä, mutta aika tökerösti nimitellään esimerkiksi maahanmuuttajia ja heidän puolestaan puhuvia ja sanotaan asioita päin naamaa”, Pyrhönen toteaa.

Pyrhösen mukaan sopivaisuuden rajojen löyhtymisestä seuraa, etteivät maahanmuuttajat ja Suomessa jo pitkään asuneet ulkomaalaistaustaiset koe itseään tervetulleeksi. Vaikka he tekisivät kaiken niin kuin maassa pidempään asuneet, se ei välttämättä riitä, jos ulkonäkö on erilainen.

”Turhautuminen saattaa synnyttää radikalisoitumista. Paradoksaalisesti vihapuhujat lisäävät sen todennäköisyyttä itse”, Pyrhönen pohtii.

Rikkain kärki karkasi muilta

Eriarvoisuuden sanotaan olevan helpoimmin syttyvää polttoainetta. OECD:n tilastot osoittavat, että eriarvoisuuden kasvu on ollut Suomessa ja Ruotsissa voimakkainta 1990-luvulla. Eriarvoisuus on noiden vuosien jälkeen myös jäänyt aiempaa huomattavasti räikeämmäksi.

Vuoden 1993 verouudistus erotti ansiotulot pääomatuloista ja vapautti osakemarkkinat.

”Vuoden 1993 verouudistus erotti ansiotulot pääomatuloista. Samalla talous avautui ja markkinat vapautuivat. Erilaisia sijoitusinstrumentteja tuli lisää”, luettelee Turun yliopiston sosiologian professori Mikko Niemelä.

Niemelän mukaan talouden murros ja verouudistus johtivat ennen kaikkea rikkaiden rikastumiseen. Köyhät eivät ole köyhtyneet, mutta pieni- ja keskituloiset eivät ole kasvattaneet asemaansa samaa tahtia ylimmän tuloluokan kanssa.

Rikkaimman 5 prosentin tulojen kasvu on kärjistänyt tuloerot.

”Rikkaimman 5 prosentin tai jopa rikkaimman prosentin tulojen kasvu on aiheuttanut eriarvoisuuden kasvun”, Niemelä summaa.

Suomi pärjää eriarvoisuusvertailussa

Pitäisikö eriarvoisuuden kasvusta sitten huolestua? Niemelän mukaan Suomi on hyvinvoinnissa edelleen hyvällä keskieurooppalaisella tasolla. OECD:n ja EU:n vertailuissa Suomi sijoittuu pienimpien tuloerojen kolmannekseen. Ihan johtopaikoille emme enää pääse.

”Eriarvoisuus on kasvanut kaikkein rikkaimpien rikastumisen johdosta. Jyrki Kataisen hallituksen aikana tuloerot kuitenkin kapenivat, kun perusturvan tasoon tehtiin isoja parannuksia. Sosiaaliset seuraukset olisivat olleet suuremmat, jos myös keskiluokka olisi karannut ja jäljelle olisi jäänyt pienituloisten alaluokka”, Niemelä muistuttaa.

Suomi on hyvinvoinnissa edelleen hyvällä keskieurooppalaisella tasolla.

Taloudellinen tilanne vaikuttaa suoraan ihmisten menestymisen mahdollisuuksiin. Sukupolvien välistä taloudellista eriarvoisuutta Turun yliopistossa tutkiva Esa Karonen muistuttaa, että laman aikana työelämään astuvien tulokehitys on heikompaa verrattuna asemansa työmarkkinoilla jo vakiinnuttaneisiin ihmisiin.

Laman aikana työelämään astuvien tulokehitys on heikompaa verrattuna asemansa työmarkkinoilla jo vakiinnuttaneisiin ihmisiin.

”Työpaikan saaminen ei enää ole niin yksinkertaista kuin se oli esimerkiksi 1960-luvulla ja talouskasvun vuosina”, Karonen sanoo.

Anarkisti sosiaalipolitiikan asialla

Itseään päivystäväksi anarkistiksi tituleeraava teatteripedagogi Suvi Auvinen näkee tuloerot ja luokkaerot keskeisenä nyky-yhteiskunnan ongelmana. Pitkän aikavälin ratkaisu olisi hänen mukaansa omaisuuden yhtenäistäminen ja resurssien tasajako.

”Anarkismi on äärimmäinen tasa-­arvoliike. Anarkistisessa yhteiskunnassa kukaan ei ole toisen yläpuolella eikä voi sortaa toista, puhuttiinpa sitten mistä tasa-arvon ulottuvuudesta tahansa”, Auvinen määrittelee.

Anarkistit näkevät valtionkin hierarkkisena ja sortavana rakenteena, josta tulisi päästä eroon. Auvinen muistuttaa kuitenkin, ettei valtiota voi purkaa hetkessä nykyisen kaltaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Suomen anarkistiset ryhmät ovat marssineet viime vuosina valtion säästöpolitiikkaa vastaan suunnatuissa mielenosoituksissa.

Anarkismi on äärimmäinen tasa-arvoliike.

”Valtiorakenteiden purkamista ei voi tehdä kaikkein heikoimpien kustannuksella”, Auvinen muistuttaa.

Osa päättäjistä on viimeisen vuoden aikana arvioinut anarkistit ja kiihkokansallisen liikehdinnän yhtä huolestuttaviksi ilmiöiksi. Auvinen ei niele kritiikkiä.

”Äärioikeisto rikkoo ihmisiä ja anarkistit ikkunoita. Kertoo jotain meidän yhteiskunnan arvoista, jos molempia surraan yhtä paljon”, Auvinen kiteyttää.

Keskusteluyhteys pitää säilyttää

Pystyykö sosiaalipolitiikka tai ylipäätään politiikka tarjoamaan ratkaisuja tilanteessa, jossa kaikki päätökset pitää oikeuttaa taloudellisin perustein?

Yhdestä asiasta sekä tutkijat että kansalaisaktivistit näyttävät olevan yksimielisiä. Koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta ei pidä leikata. Ne luovat mahdollisuuksien tasa-arvoa.

”Yhteiskuntarauhan näkökulmasta mahdollisuuksien tasa-arvo on kaikkein tärkeintä. Jos ihmisten ja heidän lastensa näkymät ovat toivottomat, syntyy uhkia”, Mikko Niemelä pohtii.

Niemelä muistuttaa, että monet ihmisten elämään vaikuttavat asiat ovat enemmän investointeja kuin kustannuksia. Selvimmin tämä näkyy varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa.

Jeannette Björkqvist toivoo, että päättäjät kävisivät tutustumassa julkisiin palveluihin sekä niitä tarvitsevien ja tuottavien ihmisten arkeen ruohonjuuritasolla. Se toisi päätöksentekoon tarvittavaa perspektiiviä.

Niko Pyrhönen korostaa keskusteluyhteyden säilyttämisen ja yhteistyön merkitystä. Jos populistiset liikkeet suljetaan poliittisen yhteistyön ulkopuolelle, ne voivat Pyrhösen mukaan radikalisoitua entisestään.

Tyytymättömyys ei välttämättä ole huono asia. Aikanaan se loi hyvinvointivaltion.

Historiastakin voi ottaa oppia, vaikka sitä ei erityisesti romantisoisikaan.

”Meillä on 1960-luvulta lähtien vallinnut ajattelu, että erilaisten eturistiriitojen olemassaolo täytyy tunnustaa. Eturistiriitoja on pyritty säätelemään eturyhmien organisoitumisen, neuvottelujen ja sopimusten avulla”, Pauli Kettunen pohtii.

Tyytymättömyys on tällä tavoin pystytty kanavoimaan yhteiskunnallisiin liikkeisiin, poliittisiin puolueisiin ja neuvottelujärjestelmiin. Iso kysymys onkin, mihin yhteiskunnallinen tyytymättömyys nykypäivänä kanavoituu. ¶

 

Löytyykö apu Euroopasta?

Viime vuosien talous- ja sosiaalikriisi on nostanut Euroopan unionin ja Euroopan rahaliiton (EMU) sosiaalisen ulottuvuuden uudella tavalla esille.

”Euroopassa 16 prosentilla väestöstä ei ole pääsyä peruspalveluihin. Lähes neljäsosa väestöstä elää köyhyys- ja syrjäytymisriskin alla. Se pakottaa komission ottamaan kantaa”, summaa kansainvälisten ja EU-asioiden johtaja Pasi Korhonen sosiaali- ja terveysministeriöstä.

Aiemmin Brysselissä Suomen EU-edustustossa ja komissiossa työskennellyt Korhonen pitää suurimpana ongelmana kasvavia tuloeroja sekä Euroopan maiden sisällä että niiden välillä.

Sosiaaliset kysymykset nousevat aiempaa enemmän esille komission puheissa, tiedonannoissa ja suosituksissa. Työn alla oleva sosiaalisten oikeuksien pilari tähtää oikeudenmukaisempaan talous- ja rahaliittoon.

”Tämä kuulostaa periaatteessa hyvältä. Keskusteluun nousee myös Suomelle ongelmallisia asioita, kuten tulonsiirrot maiden välillä ja esimerkiksi keskitetty työttömyysvakuutus. Maiden järjestelmät ja tarpeet ovat niin erilaisia, ettei tulonsiirroista tai toimivallan siirrosta unionitasolle saada hyötyjä”, Korhonen arvioi.

Korhonen muistuttaa, että vain jäsenmaat voivat tehdä kestäviä muutoksia. EU-rahalla sosiaalisia ongelmia ei voida korjata.

”Sen sijaan on tärkeää, ettei EU aiheuta tai pahenna sosiaalisia ongelmia”, Korhonen korostaa.

Korhosen mukaan olisi tärkeää, että EU-keskusteluihin osallistuisivat talousosaajien lisäksi vahvasti myös sosiaali- ja terveyspolitiikan asiantuntijat.

EU valvoo muun muassa maiden budjetteja ja talouden epävakautta. Sosiaali- ja terveyssektori muodostaa suuren osan maiden budjeteista, joten suosituksia kohdistetaan myös sinne.

”Jäsenmaille annetaan suosituksia tällä hetkellä lähinnä kustannusnäkökulmasta eikä esimerkiksi saatavuus-, laatu- tai vaikuttavuusnäkökulmasta. Lyhyen tähtäimen säästöt saattavat kuitenkin aiheuttaa isoja kustannuksia muutaman vuoden viiveellä. Vaikutusten arviointi olisi tärkeää”, Korhonen pohtii.

EU:n vuonna 2010 asettama köyhyyden vähentämisen tavoite on karannut saavuttamattomiin. Tavoitteena on ollut köyhien määrän vähentäminen 20 miljoonalla vuodesta 2010 vuoteen 2020. Vähenemisen sijasta köyhien määrä on kasvanut miljoonilla, mutta tämä ei juuri näy suosituksissa.

Euroopan unioni voisi parhaimmillaan olla sparraaja, joka loisi perustellusti painetta jäsenmaiden ongelmien korjaamiseksi ja tukisi jäsenmaiden omia sosiaalipoliittisia ponnistuksia.

”Jokainen jäsenmaa ja myös EU-komissio omassa toiminnassaan on juridisesti velvoitettu suojelemaan EU-kansalaisten sosiaalisia oikeuksia”, Korhonen muistuttaa.