Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Vaivaishoidosta koko kansan sosiaaliturvaan

Laajat ja rohkeat sosiaaliturvauudistukset 1900-luvulla tekivät Suomesta pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Samalla Kelasta rakennettiin perusturvajärjestelmän kivijalka.
Teksti Hanna MoilanenKuvat Kuva Pekka Kyytinen, Grafiikka Heli Nokkala, iStock
Rautu-Seuran järjestämiä leikkejä vanhuksille Käpyrinne-kerhossa Helsingissä 1970-luvulla
Rautu-Seuran järjestämiä leikkejä vanhuksille Käpyrinne-kerhossa Helsingissä 1970-luvulla

Vielä 1930-luvun alussa eläke oli harvinainen etuoikeus Suomessa. Suurin osa ihmisistä tukeutui säästöihin, lasten kanssa solmittuihin syytinkisopimuksiin ja erilaisiin avustuksiin. Ensimmäisen eläkelain hyväksyminen vuonna 1937 oli merkittävä askel.

Toisesta uraauurtavasta etuudesta, sairausvakuutuksesta, keskusteltiin jo 1920-luvulla. Vähemmistöhallitusten hartiat eivät kuitenkaan riittäneet kantamaan sitä käytäntöön asti. Uudistus lykkäytyi pitkälle sodan jälkeen, jolloin se toteutettiin vuonna 1964 koko kansan vakuutuksena.

Näihin kahteen käännekohtaan kiteytyy suomalaisen sosiaaliturvan erityispiirre. Etuusjärjestelmä luotiin Euroopan viimeisten maiden joukossa. Toisaalta siirrot olivat rohkeita ja uudistukset rajuja. Esimerkiksi sairausvakuutuksen kattavuudesta tuli kerralla yksi maailman laajimmista ellei jopa laajin.

Ei myöskään ollut itsestään selvää, että Suomessa valittiin koko kansaan kohdistuvien etuuksien tie. Jo ensimmäisissä keskusteluissa nousi esiin jännite maaseudun asukkaiden ja kaupungin palkansaajaväestön välillä.

”Sosiaalidemokraatit ajoivat työväenvakuutusta palkkatyössä oleville. Maalaisliitto ja SKDL eivät hyväksyneet mallia, joka olisi jättänyt maalaisväestön sairausvakuutuksen ulkopuolelle”, toteaa yhteiskuntasuhteiden johtaja Olli Kangas Kelasta.

Sama keskustelu käytiin ansiosidonnaisten eläkkeiden ja kaikille suomalaisille suunnatun kansaneläkkeen välillä. Poliittiset kompromissit johtivat rinnakkaisten järjestelmien luomiseen. Kaikkien oikeuteen perustuva kansaneläke sai rinnalleen ansiosidonnaisen työeläkejärjestelmän 1960-luvun alussa.

Samat poliittiset virtaukset ovat jatkuneet myöhemmin hienovaraisempina. Esimerkiksi Ahon keskustalainen hallitus piti huolta perusturvasta ja leikkasi ansiosidonnaisista etuuksista. Vastaavasti Lipposen sosiaalidemokraattijohtoiset hallitukset kavensivat perusturvaa.

Sosiaalipolitiikka talouskasvun tukena

Pikkuhiljaa uudet etuudet alkoivat muuttaa ihmisten tapaa ajatella. Köyhäinhoidon aikana koettiin, että avun varaan joutuminen oli häpeällistä. Jopa ensimmäisten eläkkeiden yhteydessä keskusteltiin katteettomasta avusta. Osa päättäjistä oli huolissaan kansan moraalista. Romahtaisiko se, jos kaikille tulisi yhtäläinen oikeus eläkkeeseen?

Ajattelu muuttui 1960-luvulla. Yhä useampi alkoi mieltää sosiaaliturvan talouskasvun osatekijäksi ja investoinniksi parempaan tulevaisuuteen.

Myös eläkerahastojen merkitys konkretisoitui sodan jälkeen, kun tarvittiin pääomia jälleenrakennustyöhön. Kansaneläkerahasto vastasi merkittävästi koko maan sähköistämisestä, mikä loi infrastruktuuria teollistumiselle ja kasvavalle hyvinvoinnille.

Kolmas 1900-luvun suurista sosiaaliturvauudistuksista, työttömyysvakuutus, organisoitiin Suomessa jo 1917 ammattiyhdistysten kautta. Tämä oli kansainvälisesti katsottuna aikaisin. Järjestelmän kattavuus jäi kuitenkin heikoksi.

Työttömyysturva ulotettiin laajemmin työntekijöille vuonna 1959. Päättäjät eivät päässeet sopuun Kelan roolista, vaan työttömyysturva organisoitiin erillisten, ammattiyhdistysliikkeen hoitamien työttömyyskassojen maksettavaksi. Epäluuloinen asenne Kelaa kohtaan juonsi juurensa aiemmista eläkekiistoista. Kansaneläkkeen maksajana Kelan nähtiin olevan maalaisten puolella kaupunkilaisia vastaan.

”Suomelle tyypillistä on työttömyyskassojen ja yksityisten eläkeyhtiöiden vahva rooli. Tässä Suomi eroaa muista Pohjoismaista, joissa kokonaisjärjestelmä on valtiokeskeisempi”, Kangas kertoo.

Kassaperusteisen työttömyysturvajärjestelmän luominen kertoo sosiaalipolitiikan kaksoisroolista. Se ei tuota pelkästään sosiaaliturvaa erilaisissa tilanteissa oleville yksilöille ja ryhmille. Saman kolikon toinen puoli on yhteiskunnallisen vallan rakentaminen.

”Työttömyyskassat ovat kannustaneet ihmisiä liittymään ammattiyhdistyksiin. Ilman kassaperusteista työttömyysvakuutusjärjestelmää ammattiyhdistysliikkeen järjestäytymisaste ei olisi niin korkea kuin mitä se on Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Sosiaalipolitiikalla on ollut piilovaikutuksia, joita ei ehkä ole suunniteltu”, Kangas pohtii.

Kohti yhtä luukkua

Yleinen luottamus Kelaan oli jo 1980-luvulla vahvistunut, ja työttömän ansioista riippumaton perusturva siirtyi Kelan hallinnoitavaksi. Seuraavalla vuosikymmenellä Kelan vastuulle siirrettiin koko joukko pienempiä sosiaalitukia. Esimerkiksi lapsilisät, äitiysavustus, yleinen asumistuki ja opintotuki päätyivät Kelaan.

”Kela nähtiin jo vastuullisena perusturvalaitoksena, joka hoitaa monia asioita vikkelästi ja kustannustehokkaasti”, Kangas kertoo.

Esimerkiksi elatustukien hoitoon meni kunnissa aikaa yhteensä 370 henkilötyövuoden verran. Kelassa sama urakka hoituu 83 henkilötyövuoden panoksella.

”Osa etuuksista, esimerkiksi asumistuki, edellyttää erilaisten taustatietojen yhdistämistä. Meillä on tähän hyvät tietojärjestelmät”, Kangas toteaa.

”Ja Kela on yksi ja yhtenäinen. Kunnilla voi olla keskenään hyvin erilaisia käytäntöjä.”

Myös omaishoidontuen siirrosta Kelaan on keskustelu. Tälläkin siirrolla on vahva kannatus kansalaisten keskuudessa sosiaalibarometrin mukaan. Kuntien kriteerit ja resurssit omaishoidontuen myöntämiseen vaihtelevat huomattavasti.

Perusturva jäi jälkeen

Iso kuva suomalaisesta sosiaaliturvasta on kahtia jakautunut. Ansioturvaetuudet ovat meillä parhaimmillaankin Euroopan keskitasoa tai jopa sen alle. Myös perusturva on jäänyt jälkeen, kun vertaillaan eri maiden etuuksien tasoja.

”Suomi ei enää ole sosiaaliturvan johtavia maita”, Kangas tiivistää.

Toisaalta jos verrataan esimerkiksi köyhien eläkeläisten määrää, Suomi pärjää varsin mukavasti. Yhdessä muiden Pohjoismaiden ja Hollannin kanssa Suomessa on vähiten eläkeläisten köyhyyttä, jos köyhyysrajaksi valitaan 40 % keskitulosta.

Jos taas köyhyysraja nostetaan 60 %:iin, vanhuusköyhyyden luvut ovat meillä eurooppalaisessa vertailussa yllättävän suuret. Toisin sanoen Suomessa on kattava järjestelmä, mutta etuuksien tasot ovat suhteellisen matalat.

Myös oma kehittämiskulttuuri on muuttunut. Viime vuosisadalle ominainen rohkeus tehdä rajuja uudistuksia on hiipunut. Esimerkiksi Sata-komitean laatimat suunnitelmat perusturvan uudistamisesta on jätetty odottamaan parempia aikoja. Nykyhetkestä tarkasteltuna on vaikeaa hahmottaa, miten nopeaa sosiaaliturvan kehitys oli 1900-luvulla.

Omalaatuisen historiansa vuoksi Suomi voisi kuitenkin olla kiinnostava tapaus myös kehittyvien maiden näkökulmasta. Pohjoismaiden nykytilanteen katsominen voi tuntua ulkoapäin katsottuna hengästyttävältä, mutta historiassa on yllättävän paljon samankaltaisuutta.

”Suomi oli 1930-luvulla tavattoman köyhä maa ja vahvasti agraarinen yhteiskunta. Osa ihmisistä eli pitkälti rahatalouden ulkopuolella. Silti eläkelaki saatiin säädettyä ja sen jälkeen muu sosiaaliturva. Kehittyvät maat voisivat katsoa, miten Suomessa lähdettiin liikkeelle”, Kangas ehdottaa.

Etuudet