Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Reijo Pipinen on entinen asunnoton

Reijo Pipinen, 65, päätyi eron jälkeen kadulle ja alkoi juoda.
Teksti Hanna MoilanenKuvat Juuso Paloniemi
Reijo Pipisen mukaan asunnottomien asumisyksikköjä ei pitäisi perustaa lainkaan.  Arskat ja allit pitäisi sijoittaa omiin
koteihinsa muiden ihmisten joukkoon.
Reijo Pipisen mukaan asunnottomien asumisyksikköjä ei pitäisi perustaa lainkaan. Arskat ja allit pitäisi sijoittaa omiin koteihinsa muiden ihmisten joukkoon.

Olen Stadin kasvatti. Vietin lapsuuteni Käpylässä ja Siilitiellä. Pelasin vesipalloa SM-tasolla, ja valmistuin automaalariksi.

Minulla on ollut useampi perhe elämäni aikana, ja lapsia on yhteensä kuusi. Elämä muuttui 49-vuotiaana, kun avovaimoni kertoi haluavansa eron.

Elämä muuttui 49-vuotiaana, kun avovaimoni kertoi haluavansa eron.

Olimme olleet yhdessä 10 vuotta, mutta äkkiä olinkin kadulla ilman kotia. Alussa nukuin asunnottomien kahvilassa pöytää vasten. Olin niin väsynyt, etten pystynyt pitämään työpaikkaani.

Yövyin Helsingin asuntoloissa. Ne olivat kauheita, isoja saleja, joissa ei ollut omaa rauhaa. Kävin nukkumassa muutaman tunnin kerrallaan. Hermoni olivat kuin viulunkieli.

Jouduin tappelemaan oikeudesta tavata lapsiani. Aloin poistaa pahaa oloa keskikaljalla.

Jouduin tappelemaan oikeudesta tavata lapsiani. Aloin poistaa pahaa oloa keskikaljalla.

Sain kaupungin asunnon, mutta pystyin pitämään kämpän vain 2,5 vuotta. Join koko ajan. Joskus perunat käristyivät levyllä, kun sammuin sohvalle. Lopulta tuli häätö.

Sain työmarkkinatukea ja välillä toimeentulotukea. Kun raha tuli tilille, seuraavana aamuna oli enää senttejä jäljellä. Trokarille oli maksettava velat tai muuten olisi ollut kohta polvi kipeänä.

Talvella 2005 heräsin ensisuojan lattialta ja ymmärsin, ettei elämäni voinut jatkua niin. Syväpuron päihdekuntoutuksen auto tuli samana päivänä kaupunkiin kiertelemään. Hyppäsin kyytiin.

Syväpuron hoitokodissa aloin oma-­aloitteisesti pestä asukkaiden pyykkejä neljänä päivänä viikossa. Asuin siellä yli kaksi vuotta, joista suurimman osan olin raittiina.

Kyselin viimeisen vuoden ajan, joko minulle löytyisi yksiö Ullanlinnasta. Lopulta pääsin Helsinkiin tukiasuntoon. Päihdetyöntekijä kehotti soittamaan, jos tekee mieli nostaa pullo huulille. Ei ole tehnyt mieli. Vuonna 2009 sain nykyisen yksiöni Pihlajamäestä.

Minua alettiin painostaa työelämävalmennukseen, ja minut uhattiin tiputtaa työttömyyskorvaukselta toimeentulotuelle. Menin kysymään Vailla Vakinaista Asuntoa ry:stä, ottaisivatko he minut töihin.

Jälkeenpäin ajatellen yhteiskunnan olisi pitänyt tulla erotilanteessa apuun.

Olin yhdistyksessä ensin työelämävalmennuksessa, sitten palkkatukityössä ja lopulta töissä kehittämishankkeessa. Jäin hankkeen päättyessä eläkkeelle.

Jälkeenpäin ajatellen yhteiskunnan olisi pitänyt tulla erotilanteessa apuun. Pitäisi olla kriisiapua ja jokin byrå, johon voisi kävellä ilman ajanvarausta.